Color Dolor: Blurry Things

Soliti

Color Dolor, eli Stina Koistinen ja Nicolas ”Leissi” Rehn, chillailivat kesällä Shy-sinkullaan, joka jätti jälkeensä äärimmäisen raukean fiiliksen. Sittemmin sinkkuja on ilmestynyt kaksi lisääkin, kun Andrea ja Underwater ovat saaneet vuorollaan valaista aina vain enemmän Color Dolorin jännän pop-universumin sisäavaruuksia, ja nyt olisi pitkäsoiton aika.

Blurry Things ei ole tarpeettoman sumeaa tai epäselvän usvaista poppailua, vaikka duolle ominainen elektronisten ainesten ja perinteisemmän kitarapoprockin sekoittelu sijoittuukin useimmiten vaikeasti määriteltäville maille. En lähde tässä sen kummemmin pohtimaan, mitä rock ja pop milloinkin ovat, sillä Color Dolorin käsissä nuo sanat ovat silkkoja sanoja. Tärkeämpiä ovat syntyneet yhdistelmät ja sulautumiset, niiden mahdollistamat reitit ja melodiat, sekä tietysti tunteet ja mielikuvat, joita musiikki synnyttää väistämättä kuulijoissaan.

Jotain albumin rajojen tarkoituksellisesta sumentamisesta kertonee jo se, että kiekon nimi oli alusta saakka selvillä. Sen sijaan rajojen epämääräisyys ja alkuperäisten ideoiden kunnioittaminen johti ensimmäisiltä biisidemoilta löytyneiden ideoiden vaalimiseen. Siinä missä monet bändit hiovat studiossa tuotoksiaan loputtomasti haluttiin Blurry Thingsin palasten olevan mahdollisimman autenttisia. Biisejä ei myöskään treenattu, ylimietitty tai muutenkaan muokattu sen pidemmälle, mikä on näinä päivinä rohkean erilaista.

En väitä missään nimessä, että kaikki albumin osat olisivat mielestäni mitään pop-musiikin historian merkkipaaluja. Välisoittomainen Pulpy jää aukeamatta, eikä peräti avaukseksi sijoitettu Moon In My Room herätä synapseissa juuri kummempaa rätinää, mutta kiivaammin naksuttava Dream Of You hurmaa välittömyydellään. Mukana saattaa olla Arcade Firen perimää, mutta kanadalaisethan ovatkin alansa mestareita.

Blurry Things on siitä hankala levy arvioitavaksi ja haltuun otettavaksi, että sen rajojen rispaantuneisuus ja äänimaisemien rikas kudosmaisuus tekevät koko äänimassasta periaatteessa yhtä suurta taideteosta. Toki sinkut erottuvat edukseen ja niistä etenkin Andrea olisi saattanut turbotuotettuna kasvaa vaikka minkälaiseksi hitiksi, mutta se ei taida olla tällä erää jutun juoni.

Onko tämä sitten ehyt levy ja looginen askel johonkin suuntaan? Kyllä, olen taipuvainen kääntymään plussan puolelle näissä kohdin, sillä soundien säröisyys ei ole selättänyt itse biisejä ja ajattelun vapaudesta ei ole taottu orjuuttavaa kahletta omaan kaulaan. Tämä on levy, jolla tapahtuu paljon asioita ja monia mehukkaita mahdollisuuksia heitetään siinä samalla sivuun. Yhtäältä harmittelen ankaran dogman sivuvaikutuksia, toisaalta kiitän duoa sen rohkeudesta ja visionäärisyydestä. Nämä ovat hiukan sumeita asioita hahmottaa.