Pasa: Huominen ei koskaan tiedä

Playground Music Finland

Siitä on kulunut pian vuosi, kun synaista ja syntisen tarttuvaa poppia luova Pasa ryhtyi pohjustamaan kolmannen albuminsa ilmestymistä. Greta Thunbergia fanittava ja siinä sivussa omalla tavallaan kantaa ottava GRETA4EVER -sinkku on sittemmin saanut jatkoa kolmesta muusta sinkusta, jotka ovat nyt kaikki saaneet yhteisen katon päälleen Huominen ei koskaan tiedä -pitkäsoitosta.

Tomorrow Never Knows pohti The Beatles vuonna 1966, kun kaikki oli muuttumassa poikkeuksellisen nopeasti ympärillä. Maailma on jälleen melkoisessa myllerryksessä, eikä 20-luvun alku ole sujunut kuten Pasa – tai kukaan muukaan meistä kaiketi – osasi miettiä vielä 10-luvun lopulla.

Täysin omin voimin levyntekoon päätynyt Pasa on saanut kasaan kiekollisen kelpo pop-kappaleita, jotka kuulostavat hieman kaikelta jo kuullulta, mutta samalla muusikot ovat lisänneet kulhoihin tietysti jotain uuttakin. Yllätyin kiekon orgaanisesta ja pakottomasta soundista, jonka ansiosta numerot pullahtavat toinen toisensa jälkeen esiin erittäin luonnollisesti, ohjastaen satunnaisen kuulijan mitä erilaisempien lavasteiden keskelle.

Mutsi soundaa analogiselle poprockille suoraan New Yorkin keväästä, sekä kiireettömistä päivistä jolloin vaikka Yoko sai vain olla Johninsa kanssa. Carpe Diem ammutaan maisemaan kuin elektrorockin luotijuna ja levyn loppupuolelle sijoitettu Sisko kulkee samojen jylhien elektrokatujen varrella, vaikka orgaaninen lämpö puhaltaakin henkeä rakenteisiin. On niin helppoa olla onneton pidetään hiljaa kolisevana poprock-siivuna, jossa vähemmän on enemmän, eikä se Mustikkamaakaan mikään mahdottoman urbaani paikka ole.

Huominen ei koskaan tiedä on siitä kumma albumi, että alkuun se ei vaikuttanut pitkäsoitolta ensinnäkään. Ennemminkin kyseessä tuntui olevan laajennettu EP, tai oikein poikkeuksellisen pitkä maksisinkku. Onko tuo sitten negatiivinen asia? Siinäpä sitä kysymystä, mutta ainakin Pasa osaa luoda herttaisia pop-kappaleita toisen toisensa perään. Ja tänään se on riittävästi.