W. Iivarinen: Huonoja uutisia

Eclipse Music

W. Iivarinen on tehnyt huomattavan musiikillisen käännöksen kolmannen sooloalbuminsa myötä. Huonoja uutisia on toki sydämeltään yhä rockin ja metallin syvimmistä mullista kumpuavaa musiikkia, mutta muodon elektronisuus ja suorat industrial-elementit tekevät yllättävänkin selvää pesäeroa menneeseen. Tai sanotaanko näin: menneestä on syntymässä tulevaa.

Yllätys ei ole kuitenkaan mikään täysi pommi, sillä toki jo alkuvuodesta 2019 ilmestynyt Kyynelten juhla -sinkku levitti uudistuneen paletin kuulijoiden eteen, mutta silti – Huonoja uutisia on melkoinen teos. Siinä modernit elektroniset palaset, akustiset soittimet ja eri tavoin käsitellyt äänet rakentavat erilaisia äänikenttiä, jotka toki tunnistaa tekijänsä lapsiksi, mutta jotka ovat samalla aivan omanlaisiaan ilmentymiä.

Kyseessä on teemalevy, jossa seurataan läheisen ihmisen taistelua kammottavaa tautia vastaan. Jo heti alussa hävityksi tuomittua taistelua, josta ei kumpua lopulta mitään hyvää. Kuoleman julma epäoikeudenmukaisuus ja menetyksen katkeruus ovat asioita, joita jokainen meistä joutuu tavallaan käsittelemään. W. Iivarinen on luonut tästä kaikesta vavahduttavan vahvan albumin, joka ei suostu vain toteamaan tapahtunutta, vaan yrittää löytää tuolle kaikelle jotain merkitystä, taustaa ja mitä selvimmin purkautumiskanavaa.

Olen tähän mennessä kahdesti elämässäni ollut tilanteessa, jossa olen saanut kuulla ne viimeiset uutiset, jotka ovat koskeneet läheistä ihmistä. Hoidon muuttuessa saattohoidoksi kuolema kääntyy vaihtoehdosta väistämättömyydeksi ja tuo käännös on saanut Iivarisen luomaan samaan aikaan synkkää ja lohdullista elektro-stoneria. Vai onko tämä nyt suruisaa iskelmämetallia, tai kenties murhepoppia? Termit ovat yhdentekeviä, sillä itse pitkäsoitto on kuin vaellus halki valtaisan sairaalakompleksin käytävien, jonka eri huoneet, aulat ja salit pitävät sisällään hyvinkin erilaisia versioita periaatteessa samoista teemoista.

Kaikki albumin kolme sinkkua on sijoitettu levyn lopulle, joiden jälkeen kuullaan vain hieman toivoa herättävä Pohjantähti. Tietysti suru ja menetysten kipu ovat nytkin väkevästi läsnä, mutta matka jatkuu ja niin kauan kuin muistamme pois menneet, he eivät ole kadonneet tyystin.

Vaikea näin totaalista ja henkilökohtaista levyä on arvioida mitenkään neutraalisti, ja ehkei niin pidäkään tehdä. Kuulen kuitenkin musiikissa lohdun, tunnen äänissä ajan virran ja tekstien terävät neulat pistelevät yhä ihoani, kun pohdin seuraavia väistämättömiä huonoja uutisia. Me olemme lineaarisia olentoja, joskus siitä on vain haastavampaa löytää lohtua.