Light Conductor: Sequence Two

Constellation

Light Conductor on Montrealin suunnilta kotoisin oleva synaduo, jonka soundia on helppo kutsua retroisaksi. Jace Lasek ja Stephen Ramsay ovatkin luoneet jo kaksi pitkäsoitollista ambient-musiikkia, joka olisi voinut vallan mainiosti syntyä jo 70-luvulla. Esikoisalbumi Sequence One ilmestyi alkuvuodesta 2019 ja nyt on koittanut yhtä loogisesti nimetyn kakkospitkäsoiton aika.

Ambient ja analogisten syntetisaattoreiden lämmin humina täyttävät ilman. Toimintaa leimaa kiireettömyys ja nuorelle Kraftwerkille ominaiset äänikudokset, joihin yhdistyy Brian Enon varhaisista sarjoista tuttu teosmaisuus. Jopa taustamusiikkimaisuus, kun äänten on tarkoitus sulautua täysin ympäröivään maailmaan alkuperäisen Ambient-sarjan tapaan. Sequence Two on jaettu neljään lukuun, jotka kestävät yhteensä hieman vaille kolme varttia. Albumi olisikin vaivatonta jakaa vinyylilevyllä kahteen puoliskoon, mikä lienee ollut alun alkaenkin tarkoitus.

Muoto on siis pituutta myöten äärimmäisen tarkkaan harkittu, soundit noudattelevat jo aikapäiviä sitten ikonisoituja tapoja, mikään ei varsinaisesti yllätä satunnaista kuulijaa. Onkin täysin oikeutettua kysyä näissä kohdin, että mihin moinen albumi edes voi viedä kuulijansa, ja mitä se pystyy antamaan?

Avausraita Splitting Light vastannee parhaiten kysymyksiin ja pohdintoihin. Lähes 14 minuutin mittainen siivu saavuttaa rankimman kiihdytysvaiheensa yhdeksän minuutin tuolla puolen, kun alun seesteinen ambient on hitaasti muuntunut urbaaniksi sykkeeksi ja kiihkeäksi elektrohurjasteluksi. Tosin kiihkeys on tällä erää suhteutettava bändin asteikolla. Vokaalit ovat jossain hädin tuskin tulkittavan fiilistelyn kohdilla, mutta tunti äänikakku pitää otteessaan, vaikka kiihdytysvaihe ehkä rahdun astuukin merkkinsä ylitse. Ydin on silti erinomainen ja kappale olisi muotovalio missä tahansa formaatissa. Sävellyskynät ovatkin terässä, ja kyky luoda sovituksilla magiikkaa nostaa Light Conductorin kurssin tähtiin.

Em. vinyylilevyrakenteen myötä kolmosraita Pyramids In Slow Rotation on toinen albumin kulminaatiopiste, käynnistäähän se tavallaan B-puoliskon. Hidas startti on jälleen toimiva, mutta tässäkään tapauksessa kaavat eivät kangista ja ohjekirjat pakota, vaan kaikki tuntuu tapahtuvan kuten asioiden kuuluukin. Musiikki on kuningas, muoto vain asettuu paikoilleen, kuin taitavimmin suunnitellut puvut.

Pohdin pitkään eri tähtivaihtoehtoja albumille. Alussa selvin tulos tuntui olevan perusturvallinen kolme tähteä, mutta kun pitkäsoiton tarttumapinta-ala jatkoi kasvuaan, kohosi potti ensin neljään ja hetkellisesti jopa viiteen tähteen. ’Tipahdus’ neljään tapahtui lopulta sen takia, että pitkäsoitolta puuttuu se kaiken kruunaava mestarillinen teos, joita em. Kraftwerk, Neu! ja kumppanit osasivat tipautella toistuvasti albumeilleen.