Jerry Cantrell: Brighten

Double J Music

Soittajan voi saada ulos b�ndist�, mutta b�ndi� ei saa ulos soittajasta. Tuo vanha viisaus osoittautuu j�lleen todeksi, kun Alice in Chains -kipparin uusinta sooloalbumia kuuntelee. Vuosituhannen vaihteen kummallakin puolen soolomusiikkia julkaissut Cantrell on sittemmin pysytellyt emob�ndins� ja muiden yhteisty�viritelmien ty�llist�m�n�, mutta nyt on sooloketju saanut viimein jatkoa.

Ent� miksi t�m� levy on ensinn�k��n tehty ja p��tetty julkaista? Onko kyseess� vain pino kappaleita, jotka eiv�t ole sopineet Cantrellin muihin tekemisiin? Siin� pari napakkaa kysymyst�, joille ei tahdo l�yty� tyhjent�vi� vastauksia.

Periaatteessa koko levy� leimaa vahva rockmaisuus ja toisinaan r�nsyt viev�t hyvinkin popahtaviin maisemiin. Suuressa vaikutepadassa porisevat my�s aina niin luotettavat blues, country ja roots, jos nyt tuhdilla Cantrell-maustamisella kaikista siivuista saadaan enemm�n ja v�hemm�n Alice in Chainsin mieleen tuovia palasia.

Yksi ongelma on tietysti se, ett� Cantrell laulusoundi on mik� on, eik� sit� ole mill��n tavoin pyritty muuttamaan tai muuntamaan. Toisekseen herra on p��tt�nyt pit�� kitaran k�dess��n, eik� luotetusta kuusikielisest� irtoa juuri muita kuin niit� tuttuja sointuja ja soundeja. Toki mm. Michael Rozonin pedal steel on luokkaa �jotain muuta�, mutta kun sit� jotain muuta on niin kovin, kovin niukalti. Toinen hukattu mahdollisuus on Elton John -laina Goodbye. Kyll� luit oikein, ja kyll�: mets��n kolisee t�m�kin yritys.

T�m� on kaikin puolin tiukalla ammattitaidolla ja rautaisella rutiinilla luotu sooloalbumi, joka ei tekniselt� puoleltaan kalpene mink��n muun herran levyn rinnalla. En vain l�yt�nyt kiekosta sielua, ydint�, pohjimmaista tarkoitusta ja sit� jotain, joka olisi saanut lyijyn muuttumaan kullaksi. Ei kirkastunut.