Oliver: Yhtä kuin elämä

OMB-Records

Suomenkielistä rockia ilman suomirockin pakollisia sudenkuoppia. Noin kiteyttäisin Oliverin parhaat puolet, jotka saivat runsaasti näytönpaikkoja kolmen vuoden takaisella Singlet 2014–2018 -levyllä. Kyseinen kiekkohan kokosi nimensä mukaisesti yhteen bändin sinkkuja pitkäsoittojen jälkeiseltä aikakaudelta, kun albumi formaattina oli juuri taputeltu multiin.

Nyt Oliver on palannut takaisin virallisempaan pitkäsoittomuotoon, mikä on mielestäni viisas veto. Maailma hukkuu tätä nykyä digisinkkuihin, joka on taas hilannut albumi- ja EP-formaattien merkitystä ylemmäs. Sitä paitsi suurin osa biiseistä ehdittiin jo julkaista sinkkuina, joita niitäkin ehdittiin niputtaa EP-levyksi viime vuoden puolella. Eli tuore albumi on jälleen edellisten pienjulkaisujen kooste, josta on vain rakennettu ehyt paketti.

Maailma muuttuu ja muuttaa meistä jokaista tavoillaan, minkä kuulee myös näistä kappaleista. Hitaasti edessä aukenevan elämän voi nähdä joko pitkänä ongelmien ja probleemien iskusarjana, tai sitten se on eteenpäin vievä tarina, kummien sattumusten ja onnen murusten ketju, jonka arvoa ei voi mitata minkäänlaisilla kultakasoilla.

Näissä kappaleissa on rakkaus useimmiten läsnä, vaikka kohtalokkaat kolmiodraamat, prinsessojen sadut ja vuosisadan rakkaustarinat ovatkin korvaantuneet realistisemmilla hahmoilla, rikkinäisillä romansseilla ja sydämen haavoilla. Kyllä, synkkyys on yksi albumin kantavista voimista, mutta niin on myös usko tulevaan ja elämän suuruuden ymmärtäminen. Rakkaus voi toisinaan vain kuihtua, mutta se saattaa vallan hyvin ryhtyä kukoistamaan jo seuraavan kulman takana, eikä muistoja vie meiltä kukaan pois – paitsi tietysti lopulta aika.

Musiikillisesti Oliver on virtaviivaistunut ja jalostunut aikuisemman rockin luojaksi, joka ei kuitenkaan toista väsyneen jukeboksin tavoin kaikkea jo tehtyä. Ensimmäiseksi sinkuksi nostettu Myrskyntuoja ja päiväntasaaja on tekstinsä suoruudessa kenties hiukan osoittava, mutta eletystä elämästähän tässä oli koko ajan kyse. Hiekkatie potkii rockin murikat huimaan vauhtiin ja Ei se taida riittää nostaa rimaa aina vain korkeammalle. Etenkin levyn loppupuolella tarttuvat sapluunat ja hyviksi havaitut ratkaisut tekevät tilaa astetta kunnianhimoisemmille luonnoksille, kun sinkkumittaiset siivut ja kaavat laajenevat.

Siinä missä kahdeksan ensimmäistä raitaa jäävät kaikki alle neljän minuutin haamurajan, ottavat kolme viimeistä siivua itselleen peräti päälle 17 minuuttia, joista ankkuriraita Meidän aika lohkaisee oikein plus kahdeksan minuuttia neoprogevaellukseensa. Rauha on kaunis balladi, ja kyllähän niin ikään sykettä tipauttava Sinä jäät on kaikessa suoruudessaan viehättävä hetki. Tässä on paljon sulateltavaa, mutta niin on elämässäkin.