I. Lehtonen: Lopputyö

Omakustanne

I. Lehtonen on sooloilemaan ryhtynyt kotimainen artisti, joka on aiemmin ehtinyt soitella yhtyeissä, eli aivan tyhjältä pohjalta ei olla lähdetty liikkeelle. Herran musiikki on pitkälti mies & kitara -fiilistelyä, jossa leppoisuus ja rauhallisuus ovat avainsanoja. Toki taustalla muitakin soittimia kuullaan ja vaikutteita on saatu mm. countryn ja folkin suunnilta, mutta lopputulema on ilahduttavan persoonallinen ja henkilöön keskittyvä.

Onko tämä sitten suomalainen kantrilevy, folkpoppis kiekko, vai mikä? Hmm, Lopputyö on poikkeuksellisen vaikea sujauttaa mihinkään suorareunaiseen laatikkoon. Veikkaisin että kappalemateriaalia on syntynyt pidemmällä aikavälillä ja kun on koittanut soolokiekon aika, niin pöytälaatikosta on löydetty kaikenlaista veikeää. Voihan tietysti olla, että Lehtonen on toisaalta genrekolmiloikkaaja, joka vain pitää siitä, että saa tehdä yhtä, toista ja kolmattakin. Niin tai näin, kattaus on runsas vaan ei yliampuva. Yhdeksän raitaa ja karvan alle puoli tuntia palvelevat myös kerronnan tarpeita, eikä joukossa ole kuin yksi reilusti pidempi numero.

Ensinnä (ja oikeastaan jokaisella kierroksella sen jälkeen) Oikea cowboy tarttuu kiinni korvaan. Biisihän on jonkin sortin vastaus eräänkin jiikarjalaisen pohdintaan, mutta tyystin omin säännöin ja peliliikkein. Cowboy ei jää nyt nyyhkyttämään, vaan veivaa outlaw-kantriaan välke silmissään. Toinen albumin kiintopiste ja käännekohta on punkahtava räkärodeorokkaus Rock’n’Roll Tonight, jolla sylki lentää kameran linssiin ja mikkiteline uhmakkaasti kohti kattoa.

Laidasta toiseen on pitkä matka, minkä myös kiekon korkkaava Lopputyö ja sen sulkeva Avaruusseikkailu 2001 osoittavat. Jälkimmäisen progehtavassa rockissa ja suomirockin melankoliassa kuplii melankolisen loistava tulevaisuus, kun taas Lopputyössä pohditaan hiljaisen kantrifolkin säestyksellä, että mistä siinä elämässä olikaan oikein kyse. Onko tämä dystopiaa vai haavekuvia, tai kenties kumpaakin?

Lopputyötä on mahdotonta kuvata linjakkaaksi tai ehyeksi teema-albumiksi, mutta siltä löytyy muutama mojova yllätys ja makoisa raita. Albumilla kuullaan melkoista määrää soittajia, vision ollessa ymmärtääkseni täysin yhden nupin ideoima. Eihän tällaisia kummajaisia kai muuten voisi syntyäkään, mutta olen silti onnellinen törmättyäni Lopputyöhön.