Kobeuk: Blue Blue Archipelago

Omakustanne

Olen saanut kuulla tämän kysymyksen viime aikoina useampaan otteeseen: ”Mitä ihmeen meteliä sä oikein kuuntelet?” Niin, tämähän on kirjaimellisesti meteliä, eli noisea, kuten asia englanniksi määritellään.

Kobeukin takaa löytyy yksi henkilö, jota on totuttu kuulemaan hieman toisenlaisissa yhteyksissä. Ville Suopajärvi on luonut viime aikoina runsaasti noisea juuri Kobeukin kautta ja Blue Blue Archipelago on kuuleman mukaan jo kolmas tänä vuonna julkaistu kiekko. Kolmannen kierroksen kohdalla on kyse myös ensimmäisestä fyysisestä julkaisusta, joten eteenpäin mennään satsauksissakin.

Blue Blue Archipelago on jaettu neljään eri osaan. Petunia Hydracarbon #1, Petunia Hydracarbon #2 ja Petunia Hydracarbon #3 ovat kuuleman mukaan syntyneet samoissa sessioissa, kuin albumin sulkeva nimiraita Blue Blue Archipelago. Mitään sen kummempia eroja tai muutoksia kappaleissa ei ole, vaan ne toistavat melko uskollisesti samaa teoriaa. Tämä tekee yhtäältä albumista hyvin ehyen, mutta kolikon toinen puoli on lievä puuduttavuus.

Noise on lähtökohtaisesti melua, mutta kyllä moottoritietkin erilaisilta kuulostavat, perämoottoreista puhumattakaan. Kobeukin kappaleet perustuvat kaikki hälyäänten kerroksiin ja niistä syntyvään särisevään massaan. Mitään sen kummempaa rytmiä ei ole, eikä juuri taajuuksien järisyttävämpää vaihtelua. Toisinaan ääniä venytetään, toisinaan taas tunnelmaa muutetaan pohjavireen peukaloinnilla, nämä ovat tosin suurimmaksi osaksi lähes huomaamattomia siirtymiä.

Kaava on tinkimätön, suorastaan brutaali. Siinä missä belgialainen Dive saattaa yllättää kuulijansa vahvoilla rytmeillä tai kotoinen Musta Toteemi osaa manata uhkaavia, pahaenteisiä ja hypnoottisia tekeleitä, on Blue Blue Archipelago kuin valtaisa ruutu, jonka valkoinen kohina on täyttänyt. Se on vain itsensä, teos teoksen sisällä, yksi näkemys ja projisointi, mutta jotenkin taisin tipahtaa jossain vaiheessa saaristoreissua veneestä.