Outcold: Freefall

Tampereen irkkuvelikullat Outcold julkaisivat neljän biisin eepeensä Freefall jo vuoden 2002 puolella, mutta Desibelin kuunteluun levy saapui vasta reilua vuotta myöhemmin. Tampere-ilmiö -bändikisassa toukokuussa bändi rankattiin palkinnoilta, vaikka selkeästi valmis paketti olikin kasassa. Neljän irlantilaisen ja yhden suomalaisen kokoonpanolla toimiva Outcold maistui livenä aikalailla amerikkahenkiseltä duurivoittoiselta voimapopilta, levytuotoksen starttaava nimibiisi Freefall tallaa samoja maastoja. Mukavan positiivinen ralli vakuuttaa perusrokitteluna Mervynin hivenen värisevillä vokaaleilla, rokkaavalla kitaroilla ja toimivalla rytmiryhmällä. Vaikka bändi yrittää kuvailla musiikkiaan Kurt Cobainin sulattelemana Beatleksenä, en itse pysty vastaavaa mielleyhtymää kaivamaan esiin edes kaivinkoneella. Standing Still jatkaessa samaa iloista powertykittelyä täytyy todeta Cobainin sedän aikoinaan hakeneen biiseihinsä rutosti enemmän tunnetta ja ahdistusta. Myöskään Beatles ei heti ensinnä välähtele päässä. Ei silti, ei Outcoldin anti ollenkaan ole sieltä kököimmästä päästä, hämmästyttää vaan tuollainen lievästi sanottuna kummallinen kuvailu omasta musiikista. Ehkä lähimpänä Nirvanamaisia maailmoja on kolmosraita Sorryn laulu, joka todella voisi olla herra Cobain 15 vuoden psykiatrikäyntien jälkeen, elämänilon löydyttyä. Tai sitten ei.

Olen myös kuullut Outcoldia mainostettavan Irlantilaisena punkbändinä, joka on ainakin Freefall-levytyksen näkemyksellä mitä suurinta puppua. Edes päätösraita Summer rain meuhkaavine särökitaroineen ei vielä saa ainakaan minua iskemään punk-leimaa Outcoldin kylkeen, vaikka biisi voisi mennä hyvinkin skeittipunkin tarjonnassa kuriositeettina läpi. Onhan siinä mukava saha ja tiukka potku! Tiedä sitten, mitä miekkoset nykyään keikoilla veivaavat? Levytuotos on joka tapauksessa mukavan vetävä neljän biisin annos iloista voimapoppia asiantuntevalla tuotannolla ja kelpo kappaleilla. Kannen liikennemerkkiaihe on myös ihan pätevä hoksaus.