Weri: Viimeinen kierros

Omakustanne

Epäsovinnaista poppia luova laulaja/lauluntekijä Weri jätti itsestään syvän muistijäljen alkuvuonna, kun yhden tabun parissa painiskellut Uppoava laiva -sinkku osui monella tapaa herkkään kohtaan. Nyt helsinkiläinen artisti on julkaissut kokonaisen albumillisen musiikkia, joka ei ainakaan leiju ällöttävän positiivisissa fiiliksissä.

Luen sattumoisin juuri kirjaa, jossa ruoditaan hieman toisesta kulmasta kansallista tapaamme viehättyä tummiin aiheisiin. Ei siinä, etteivätkö aurinkoiset ja huolettomat kesäpäivät mukavia olisi, mutta kun suksi ei luista ja räntää sataa niskaan, niin silloin vasta jotain oleellista herää henkiin suomalaisessa sielussa. Viimeinen kierros on seitsemän kappaleen ja yhden venytetyn intron kokoinen möhkäle huonoa fiilistä, ikäviä aiheita ja kivuliaita ajatuksia.

Tietysti ikävistä asioista laulaminen ja niistä muinkin tavoin kertominen voi helpottaa sielua, jolloin kaiken negatiivisen manaaminen ja projisoiminen nähtäväksi ja tutkittavaksi voi puhdistaa sydäntä ja ilmaa. Rakkauden kariutuminen, läheisimpien hylkääminen, luottamuksen pettäminen, jopa raiskaus – ovat nämä silti raskaita aiheita. Sanon lyriikoista enää vain sen, että Weri kyllä hallitsee kielen käytön ja mielikuvilla tikkaamisen, joten tutustukaa teoksiin, mutta varoen.

Entäpä sävelet sanojen rinnalla ja musiikki viestien ohessa? Periaatteessa kasassa on ehyt ja mielenkiintoinen albumikokonaisuus. Intron virkaa toimittava Alku kehystää ja lavastaa paikat, jotka taas lyödään kasaan kun Loppu sulkee albumin. Draaman kaari täyttyy, samoin kuin muoto saavuttaa loogisen päätöksensä. Popahtavaa rockia, singer-songwriter kamaa ja ripaus progehtavaa veivailua taidepopin kainalossa, mutta asiat osataan pitää riittävän suorina. Teknisesti kaikki on myös kohdillaan ja kaikkea on selvästi ohjaillut vahva visio.

Hiljainen Kolmen sanan kuvaus erottaa onnistuneesti kiekon lopun, kun elokuvamainen ja uhkaavasti hiipivä raita pysäyttää juoksun hetkeksi. Avainkohdaksi nostan myös folkpoppiksen Päätös, jossa kepeä muoto ja pistävä teksti luovat oivan kontrastin. Soundiensa puolesta mestarillisin sivallus lienee taas Myöntymisen merkki, jossa keveimmät ja traagisimmat elementit käyvät kehätanssiaan. Ei mitään kaunista katsottavaa, ennemminkin upeaa tunteiden poltetun maan taktiikkaa.

Ei tästä hyvä olo tullut, mutta kenties hieman puhdistuneempi. Ehkäpä tämän jälkeen negatiivisen latauksen korvaa neutraali ilmapiiri – positiivisuudesta en uskalla edes puhua samassa yhteydessä, mutta musiikillisesti kasassa on joitain tavattoman väkeviä hetkiä.