Manic Street Preachers: Ultra Vivid Lament

Manic Street Preachersin 14. albumi kulkee hyväksi havaitulla sapluunalla: jotain tuttua, jotain uutta, jotain lainattua. Walesilaisyhtye on silti todellisuudessa uudistunut levyillään enemmän kuin kuulostaa. James Dean Bradfieldin kauniisti myrskyävä tenori on vain niin tunnistettava, että kuulomuisti yhdistää sen samalle sylttytehtaalle silloinkin kun Manicsit discoilevat, leikittelevät krautrockilla, sämpläävät flipperiä tai tunnelmoivat riisutusti.

Tuota jotain uutta löytyy sekä sävellysten että sanoitusten ytimestä. Bradfield päätti brittien koronasulun aikana opetella soittamaan pianoa. Ihan kaikki muusikot eivät olisi vieneet asiaa niin pitkälle, että syntymistään odottava albumi sävellettäisiin vasta opetellulla instrumentilla. Eikä varsinkaan niin, että lähtisi useammassa laulussa fiilistelemään Abba-popia, joita ei varsinaisesti voi aivan aloittelijan sormiharjoitelmiksi kutsua.

Toisaalta, ihan kaikki muusikot eivät ole kuin Bradfield. Tai basisti Nicky Wire, joka käpertyi vanhempiensa kuolemien jälkeen hänelle yllättävään suuntaan: itseensä. Toki on tulkinnasta kiinni liittyykö Sapporon lumisade ajan vääjäämättömyyteen tai luonnon kiertokulkuun, vai onko se metafora sydämeen ja mieleen jääneelle ikuiselle tyhjiölle, jonka parhaan ystävän ja bändikaverin katoaminen aiheutti. Itse olen taipuvainen jälkimmäiseen.

Kun Bradfieldin taitaviin ja iskeviin melodioihin lisätään Wiren elokuvallinen runous, syntyy 30 vuoden jälkeenkin jotain persoonallista, melonkoliaa. Ajankuva on vahvasti läsnä, ja samaan aikaan niin ajatonta: “Words wage war, meanings being missed”, “A land now so infected can be free and equal”. Välillä kun alkaa kuulostaa jo rakkauslaululta (“And in the rhythm of your voice I find space to rejoice”), Wire vetää maton alta: My complicated illusions leave me with no choice.

Ultra Vivid Lament (Ultraeloisa valitus) on osuva nimi albumille. Manicsien musiikille ominaisesti melankolia on läsnä parantavana voimana. Albumi tuntuu jopa tietoiselta vastaiskulta Resistance Is Futile -edeltäjälleen (2018), joka flirttaili bändin hard rock -menneisyyden kanssa. Manicsit eivät tunnu kuitenkaan olevan eri persoonissaan milloinkaan nostalgiaa tai noloa epäonnistumista tyylikokeilujen kanssa.