Black Marble: Fast Idol

Sacred Bones

Black Marble on tätä nykyä sama asia kuin Brooklynin oma poika Chris Stewart. Jo lähes kymmenen vuoden ajan projekti on luonut synapoppia, joka on toisinaan nostanut hattua korkealle 70-luvun mestareiden edessä, mutta nyt fokus on harmillisesti kääntynyt 80-luvun puolelle.

Kutsun tyylillistä käännöstä ja musiikillista muutosta harmilliseksi siitä yksinkertaisesta syystä, että Stewart ei näiden näyttöjen perusteella osaa tehdä hattarankevyitä synapop-biisejä. Siinä missä viiden vuoden takainen It’s Immaterial osasi vielä nojata suuruuden aikojen Kraftwerkin etäiseen melodisuuteen ja ehkäpä hiukan Joy Divisionin kolkkoon jylhyyteen, on uusi levy pitkälti hajuton, mauton ja väritön.

Arvelen tähtäimessä olleen melodinen, tarttuva ja helposti tanssitava synapop, mutta kun lopputulemassa ei ole A-han melodisuutta, Duran Duranin napakkaa tarttuvuutta, eikä edes Soft Cellin melankolista kaihoa, niin eipä tässä paljon käteen jää. Biisi toisensa jälkeen kuulostaakin lähinnä em. orkestereiden demoilta, jotka eivät koskaan päätyneet levyillä – ja ihan syystä. Jos Stewart sattuukin kompastumaan toimivaan melodiapätkään tai koukkuun, hän ei vain osaa hyödyntää löytämäänsä.

Kaikki yksitoista raitaa on lyöty kasaan käyttäen erittäin kapeaa sapluunaa, näin biisit muistuttavat toisiaan etenkin siinä, ettei niistä muista jälkikäteen mitään. Stewart, hommaa nyt ihmeessä uusia yhteistyökumppaneita ja/tai jätä Los Angelesin tomut jaloistasi, sillä enkelten kaupunki näyttää tappavan luovuutesi.