Make Shadows Together: Sumu

Omakustanne

Make Shadows Together on kokeelliseksi luokiteltavaa instrumentaalimusiikkia luova duo, joka on napannut itselleen nimen lauluntekijä Mark Olsonin runosta. Kaksikon työn siemenet istutettiin jo vuonna 2018, minkä jälkeen kappaleet saivat hakea kiireettä muotojaan, kunnes loppuvuodesta 2020 esikoisalbumille päätyneet kappaleet olivat valmiita. Tai niin valmiita, kuin ne sillä hetkell¬ä olivat.

Jussi Suonikko ja Juha Mäki-Patola ovat käyttäneet lähinnä erilaisia jousisoittimia ja koskettimia luodessaan äänimaisemiaan, joissa rauhallisuus ja seesteisyys ovat avainsanoja. Ryhtiä ja rytmiä tarjotaan joillain perkussioilla, mutta albumin selkäranka ei muodostu rytmeistä vaan melodioista, jotka ovat taipuvaisia minimalistiseen melankoliaan. Saatekirjeessä genreksi tarjotaan ambientia, mikä kuvaakin osuvasti duon työn tiettyjä puolia, mutta koko totuus on huomattavasti mutkikkaampi.

Tunnelmallisen instrumentaalimusiikin kanssa saa olla varovainen, sillä liika tilan antaminen kuulijalle johtaa helposti hissimusiikin ja muzakin kaltaiseen äänitapetointiin. Toki sillekin on tilauksensa, mutta tuskinpa monetkaan säveltäjät haaveilevat töitään tehdessään kauppakeskusten henkilösiirtimistä, joissa ihmiset saattavat hetken hyräillä kuulemaansa. Sumu on kymmenestä eri osasesta koostuva pitkäsoitto, jotka yhdessä muodostavat erittäin rikkaan ja monipuolisen äänikartaston. Kyllähän näitä kappaleita hyräilläkin voi, mutta enemmän kyse on mielikuvituksen ruokinnasta ja tavallisuuden tuolle puolen sijoittuvista äänellisistä matkoista.

Sumu onkin erittäin selvästi eri luvuista koostuva kokonaisuus, jossa esimerkiksi Lisboan kaihoisa, hieman folkahtavakin äänimaailma on toki läheistä sukua Fading Treesin tummuudelle, mutta lähtee samaan aikaan täysin omaan suuntaansa. Kyse on lopulta pienistä asioista, mutta nehän merkitsevät ja muokkaavat lopulta eniten. Leonids, joka puolestaan sai em. Olsonin runolliseksi ja johti bändin nimen löytymiseen, voisi kenties olla kävelyreitti halki öisen puiston.

Samat osin akustiset soittimet muodostavat jokaisen kuvan, mutta sarjana nuo mielikuvitukselliset otokset saavat toistuvasti pohtimaan huiman erilaisia asioita. Itse huomasin kulkevani toisinaan japanilaisissa puistoissa, toisinaan taas kiireisen Berliinin kaduilla ja kenties kotoisessa korvessakin, tai öisessä ja sitä kautta hieman toismaailmallisessa marketissa.

Kukin kuulija tuo tietysti omat kuvansa ja omat paikkansa mukanaan, mutta näiden kiireettömien kappaleiden luomat tilat ja kehykset sallivatkin poikkeuksellisen laajan liikkumavaran. Sumu on vähäeleinen levy, ja samaan aikaan se ottaa tilansa ja vaatii huomionsa. Se on ristiriitainen ja sopuisa, lohduttava ja kertova, enkä ole tähän mennessä löytänyt luultavasti läheskään kaikkea sen mahdollistamaa.

Äänimaisemia, syksyisiä aatoksia, ohikiitävien hetkien magiikkaa ja kaiken suurta kiertokulkua. Eli toisin sanoen: upea albumikokonaisuus.