Mikko Ilmari: Paratiisin viimeiset

MI Records

Suomenkielistä ja häpeilemättömän mittavia kaaria suosivaa poprockia luova Mikko Ilmari on tuttu nimi. Herran sinkkuja on näet tullut runsaasti vastaan reilun parin vuoden aikana. Neljä niistä on tullut arvioitua Desibeli.netin sinkkukoosteissa ja kolme muutakin on julkaistu kahden ja puolen viime vuoden aika. Eikä Mikko Ilmari ole vain tuloksetta hakannut kattiloita kauhoilla, sillä soittolistoilta on irronnut mukavasti menestystä. Nyt on koittanut aika pistää sinkut pakettiin ja kylkeen on saatu vielä kolme uutta rallia, eli kasassa on perinteinen pitkäsoitto.

Toisinaan nippu sinkkuja ei ole summaansa suurempi ja terävintä kärkeään kummempi tapaus, mutta Paratiisin viimeiset -pitkäsoitolla on helppo havaita samoja kantavia teemoja, piirteitä ja suuntaviivoja, jotka määrittelevät näitä kymmentä raitaa. Kaiken kruunaa albumin sulkeva Jos oisit joku toinen, jonka albumiversio ulottuu puolitoista minuuttia sinkkua pidemmäs. Näin kasassa on albumikokonaisuus, jossa menestyneimmät sinkut on toki sijoitettu kärkeen, mutta joka on myös samalla ehyt, rationaalinen ja selkeä.

Matkan varrella arjen probleemia käsitellään suorin sanoin, mutta kunnioittavin ottein. Mikko Ilmari osaakin puhua aroista asioista törkkimättä tarpeettomasti kipupisteisiin. Asiat havainnoidaan, paljon osataan kertoa muutamilla tarkoin sijoitetuilla sanoilla ja vaikutelmia luodaan lähes huomaamattomin teoin. Tekstejä onkin mietitty tarkkaan ja kappaleiden nopea tempo saa asiat vilisemään nopeasti korvissa, mutta – ja tämä on iso mutta – lyriikoiden rivit jäävät tavallaan kummittelemaan mielen perukoille. Huomasinkin palaavani sanojen pariin, etsiväni yhteyksiä kappaleiden välillä ja kenties löysinkin niitä – tai sitten vain ylitulkitsin asioita.

Kuinka ollakaan, albumimitassa vahvimmaksi iskuksi nousee melko nopeasti kevään 2019 sinkkulohkaisu Atlantti, joka mielestäni on edelleen yksi vuotensa parhaista kotimaisista kappaleista. Toki ’uusista biiseistä’ Sydän kestää osumaa ja tuorein sinkkuraita Kiire ovat nekin nopeita ja tarttuvia, mutta Atlantti pystyy elokuvamaisen laajalla ja rahdun folkahtavalla soundillaan erottumaan edukseen. Erot sisaruksiin eivät ole suuria, mutta selvästi havaittavia.

Paratiisin viimeiset on klisheisesti todettuna ihmisen kokoinen ja elämää suurempi albumi, jolla käsitellään elon vähäisempiä ja haastavampia hetkiä tasa-arvoisesti. Kymmenen kappaletta tarjoavat kymmenen hieman erilaista kulmaa ja pohdintaa, joita kaikkia yhdistää se, että horisontti taitaa sittenkin olla vaaleampi edessä kuin takana.