Horte: Maa antaa yön vaientaa

Pelagic Records

Poprockin ulkolaidoilla ja kaukaisemmilla rengassysteemeillä on kokemukseni perusteella aina tilaa vaihtoehtoisille asioille, kun mikään ei pakota tiettyyn kaavaan tai formaattiin. Noissa mielikuvituksellisissa paikoissa, jotka nekin ovat tietysti osa muuta maailmaa, kokeellisuus lasketaan hyveeksi, mutta sekään ei ole itsetarkoitus.

Toisen pitkäsoittonsa julkaissut Horte pääsi hieman yllättämään loppukesästä ilmestyneellä Ilman nurkka -sinkullaan, mutta albumin kohdalla osasin jo odottaa hyvää tapahtuvaksi. Ja tähdet ovat olleet suotuisissa asennoissa pitkäsoittoa luodessa. Musiikin tyyliä on hankala kiteyttää pariin sanaan, tai edes muutamaan lauseeseen, sillä kokeellisen taidepopin, usvaisen progen, dreampopin ja siistityn shoegazen eloisa yhdistelmä ei ole mitään näistä mainituista asioista suoraan – mutta toisaalta: musiikissa voi aistia kaikki luetellut elementit ainakin maustemaisina lisinä.

Taustoissa ja rytmipuolella elektroninen ja orgaaninen limittyvät saumattomasti toisiinsa, paitsi silloin kun saumoja halutaan erityisesti kororastaa. Naisvokaalit leijuvat äänten yllä eteerisinä, haaveilevina, pohtivinakin. Lyriikoiden puolesta tässä liikutaan ennemminkin runouden raiteilla, mutta sanat on upotettu niin syvälle äänimaisemaan, että kahdesta syntyy yksi, mikä on taatusti ollut tarkoituskin. Näin äänet korostavat yhtä paljon sanoja kuin sanat ääniä, mikä ei ole muuten aivan helppo asia saavuttaa, tai näin uskallan väittää muutaman levyn elämäni aikana jo kuunnelleena.

Muoto on tietysti yksi asia, mutta miten on ytimen, eli itse biisien laita? Onko kuori sisustaan komeampi, vai paljastuuko mittavaksi kasvaneen katedraalin sisältä vieläkin häikäisevämpi taideteosten kehto?

Nostan esiin aluksi albumin keskiharjanteen, jossa Valoa on liikaa tipauttaa painot pois ja simppeliksi laskettava raita kelluu vaivatta oman pilvensä reunalla. Yksinkertainen taustakuvio taisi ihan ärsyttää ensikuulemalla, mutta jotain kummaa taikaa tuossa on, sillä toisesta kierroksesta eteenpäin puoliväin hengähdyshetkestä on kasvanut aina vain merkittävämpi osa kokonaisuutta, etenkin kun sen rajanaapurit ovat omanlaisiaan.

Seuraava numero, Kun joki haihtuu, on paria astetta terävämpi, rockimpi ja iskevämpi. Biisin rosoisuus kasvaa päälle kuuden minuutin mitassa, kunnes käsissä on melkoinen mekkala. Valoa on liikaa -raitaa edeltää puolestaan niin ikään kuuden minuutin tuolle puolen yltävä Kilpemme, jonka kerroksellisessa rakenteessa on jotain vastustamattoman unenomaista. Periaatteessa kaikki on kohdillaan, mutta silti jokin tässä dreamprogepopissa on nyrjähtänyt paikoiltaan – hyvällä tavalla.

Albumin avausraita Pelko karistaa järjen ja em. sinkkubiisi antavat jo kokonaisuudelle kelpo startin, joten kiekon toisessa päässä nipun raskain veto, eli Väisty tieltä, saa möyrytä kaikessa rauhassa. Toki spektri laajenee runtatessa, mutta kokonaisuus kestää sen mainiosti, saattaen jopa hyötyä progehtavan metallin rajapinnasta. Näin ankkuriraita Konttaa, ne konttaa II voi sitoa rauhassa lankansa kiinni ja outromainen raita palvelee etenkin albumikokonaisuutta.

Ei ainuttakaan turhaa hetkeä, hudeista nyt puhumattakaan. Sielua koskettavia lankoja, vavahduttavia kappaleita ja koskettavia visioita. Ei tässä voinut muuta kuin nojautua taaksepäin ja nauttia, viisi tähteä oli selviö jo jossain kolmannen kuuntelukerran kohdilla, eikä tuomio ole muuttunut sittemmin, vaikka levyä on tullut kuunneltua poikkeuksellisen runsaasti.