Horte: Maa antaa y�n vaientaa

Pelagic Records

Poprockin ulkolaidoilla ja kaukaisemmilla rengassysteemeill� on kokemukseni perusteella aina tilaa vaihtoehtoisille asioille, kun mik��n ei pakota tiettyyn kaavaan tai formaattiin. Noissa mielikuvituksellisissa paikoissa, jotka nekin ovat tietysti osa muuta maailmaa, kokeellisuus lasketaan hyveeksi, mutta sek��n ei ole itsetarkoitus.

Toisen pitk�soittonsa julkaissut Horte p��si hieman yll�tt�m��n loppukes�st� ilmestyneell� Ilman nurkka -sinkullaan, mutta albumin kohdalla osasin jo odottaa hyv�� tapahtuvaksi. Ja t�hdet ovat olleet suotuisissa asennoissa pitk�soittoa luodessa. Musiikin tyyli� on hankala kiteytt�� pariin sanaan, tai edes muutamaan lauseeseen, sill� kokeellisen taidepopin, usvaisen progen, dreampopin ja siistityn shoegazen eloisa yhdistelm� ei ole mit��n n�ist� mainituista asioista suoraan � mutta toisaalta: musiikissa voi aistia kaikki luetellut elementit ainakin maustemaisina lisin�.

Taustoissa ja rytmipuolella elektroninen ja orgaaninen limittyv�t saumattomasti toisiinsa, paitsi silloin kun saumoja halutaan erityisesti kororastaa. Naisvokaalit leijuvat ��nten yll� eteerisin�, haaveilevina, pohtivinakin. Lyriikoiden puolesta t�ss� liikutaan ennemminkin runouden raiteilla, mutta sanat on upotettu niin syv�lle ��nimaisemaan, ett� kahdesta syntyy yksi, mik� on taatusti ollut tarkoituskin. N�in ��net korostavat yht� paljon sanoja kuin sanat ��ni�, mik� ei ole muuten aivan helppo asia saavuttaa, tai n�in uskallan v�itt�� muutaman levyn el�m�ni aikana jo kuunnelleena.

Muoto on tietysti yksi asia, mutta miten on ytimen, eli itse biisien laita? Onko kuori sisustaan komeampi, vai paljastuuko mittavaksi kasvaneen katedraalin sis�lt� viel�kin h�ik�isev�mpi taideteosten kehto?

Nostan esiin aluksi albumin keskiharjanteen, jossa Valoa on liikaa tipauttaa painot pois ja simppeliksi laskettava raita kelluu vaivatta oman pilvens� reunalla. Yksinkertainen taustakuvio taisi ihan �rsytt�� ensikuulemalla, mutta jotain kummaa taikaa tuossa on, sill� toisesta kierroksesta eteenp�in puoliv�in heng�hdyshetkest� on kasvanut aina vain merkitt�v�mpi osa kokonaisuutta, etenkin kun sen rajanaapurit ovat omanlaisiaan.

Seuraava numero, Kun joki haihtuu, on paria astetta ter�v�mpi, rockimpi ja iskev�mpi. Biisin rosoisuus kasvaa p��lle kuuden minuutin mitassa, kunnes k�siss� on melkoinen mekkala. Valoa on liikaa -raitaa edelt�� puolestaan niin ik��n kuuden minuutin tuolle puolen ylt�v� Kilpemme, jonka kerroksellisessa rakenteessa on jotain vastustamattoman unenomaista. Periaatteessa kaikki on kohdillaan, mutta silti jokin t�ss� dreamprogepopissa on nyrj�ht�nyt paikoiltaan � hyv�ll� tavalla.

Albumin avausraita Pelko karistaa j�rjen ja em. sinkkubiisi antavat jo kokonaisuudelle kelpo startin, joten kiekon toisessa p��ss� nipun raskain veto, eli V�isty tielt�, saa m�yryt� kaikessa rauhassa. Toki spektri laajenee runtatessa, mutta kokonaisuus kest�� sen mainiosti, saattaen jopa hy�ty� progehtavan metallin rajapinnasta. N�in ankkuriraita Konttaa, ne konttaa II voi sitoa rauhassa lankansa kiinni ja outromainen raita palvelee etenkin albumikokonaisuutta.

Ei ainuttakaan turhaa hetke�, hudeista nyt puhumattakaan. Sielua koskettavia lankoja, vavahduttavia kappaleita ja koskettavia visioita. Ei t�ss� voinut muuta kuin nojautua taaksep�in ja nauttia, viisi t�hte� oli selvi� jo jossain kolmannen kuuntelukerran kohdilla, eik� tuomio ole muuttunut sittemmin, vaikka levy� on tullut kuunneltua poikkeuksellisen runsaasti.