Lyyti: Toiveet ja helyt

Luova Records

Vajaa kaksi vuotta sitten laulaja/lauluntekijä Lyyti esitteli runoelmapoppinsa suuremmalle yleisölle, kun debyyttialbumi Meitä ei ole kutsuttu hehkui artistin persoonallisesta ilmaisusta. Sekoitus oli ripaus folkkia, roimasti vinoa taide poppia ja häpeilemätön määrä nuorta puhdasotsaisuutta, joka vanhemmiten pistää kenties pykimään – tai sitten ei.

Esikoisalbumin kömpelyys ei ollut aina niinkään hellyttävää, mutta yhtä kaikki persoonallisuuspisteet kopsahtivat kerrasta kattoon. Toisen pitkäsoiton ensimmäinen sinkkuraita Puhalla ja toivo osoitti että pahimmat lo-fi kurakot olivat jääneet taakse, tosin mahdotonta Toiveet ja helyt -albumia on ylituotetuksikaan kutsua. Onko siis kultainen keskitie jo hahmottumassa jalkojen alle?

Itse asiassa tuore albumi on osoittanut vahvaa nousujohteisuutta etenkin raskaassa kuunteluprässissä, kun taas esikoisen lento lopsahti harmillisen nopeasti. Kivi jonka heitit -biisi sai jo toteamaan kammion seinille, että nythän se Lyyti viimein kirjoittaa kuten on lupailutkin, eikä ankkuriraita Tulen sinua vastaan hautausmaalle jätä sydäntä ainakaan kylmäksi. Lyyti kertoo edelleen tarinoita pääosin kahdesta ihmisestä ja heidän välisistä intiimeistä tunteista, vaikka käytössä olevat vertailukohdat loikkivatkin iloisesti ympäri tiloja ja aikavirtoja.

Melankoliasta näitäkin lukuja on tietysti veistetty, kun jopa suuri rakkaustarina esitellään Vuosisadan sydänsurun nimellä, mutta kertoja ei ole missään nimessä onneton uhri. Ennemminkin voisi puhua fatalismisista ja kylmästä realismista vaaleanpunaisten unelmien keskellä, kun rakkauden vietäväksi heittäydytään kaikki vaarat tiedostaen. Ristiriita on kieltämättä huomattava, mutta Lyyti osaa käyttää yllättäen syntynyttä energiaa edukseen, eikä edes supisuomalainen katkeruus pääse kukkimaan pientareilla.

Toinen suuri tekijä on ympäröivä luonto, jonka ilmiöistä, armottomuudesta ja kauneudestakin Lyyti löytää siltoja urbaanin ihmisen kolhittuun sieluun. Vertauksia, metaforia ja heijastuspisteitä – aivan kuten kunnon runoudelta voikin odottaa.

Tämä on täydellinen toinen levy, jolla jokainen osa-alue kokee petrausta, mutta sitä suurta jymypottia ei vielä tule. Sen sijaan lupauksia, viittauksia ja aavistuksia jostain huomattavasti suuremmasta voi jo haistaa ilmassa.