Bikini: Vihollisen narrijuonia

Omakustanne

Kotimaisen outopopin kulmikas timantti Bikini, eli oikeammin Bikinï, jatkaa tutun vaikeaselkoisen simppeleillä pop-laduillaan. Reilu vuosi sitten hämmästelin jälleen kerran oikeaksi yhtyeeksi kasvaneen projektin kykyä yhdistää kotoinen melankoliaiskelmä tyyliin Gösta Sundqvist periaatteessa rajattomaan synapopin universumiin. Kosketan sinua koskettimilla -pitkäsoitto lavensi spektriä rohkeasti perinteisemmän poprockin puolelle ja sama linja jatkuu edelleen.

Periaatteessa kaikki olennainen Bikinïstä loihdittiin esiin jo loisteliaalla Maailmankaikkeuden Soundtrack -albumilla, joka on edelleen mielestäni viiden tähden arvoinen pop-mestariteos. Maailmankaikkeuden sääntöihin kuuluu kuitenkin myös se, ettei mikään pysy ainoastaan paikoillaan vaan muuntuu ja kehittyy, joten näin myös Bikinï on jälleen hieman erilainen kuin edellisellä kierroksella.

Vihollisen narrijuonia -albumilla kuullaan pitkään haudutettua synaprogea, astetta ronskimpaa rockin rouhetta ja jopa ruotsinkielistä ska-reggaeta. Tämän lisäksi rautalankainen kitarapoprock, usvainen folk ja tarttuvampi purkkapop saavat jatkaa kehittymistään. Pitkälti vuodenaikoihin keskittyvässä puoliteema-albumissa mukaan on saatu ujutettua jopa biisi juopottelevasta joulupukista (onko se Göstan haamu siellä taas?), joten paljon on kaikkea – vaan onko kaikkea jo liikaakin?

Koska Bikinï on tätä nykyä oikea bändi, ei levyllä enää kuulla siinä määrin juustoisia kiipparirytmejä, kuin vaikkapa vuoden 2015 Bang Bang! Skeet Skeet! -debyyttialbumilla. Laulumelodioissakaan ei mennä aivan yhtä lastenlaulumaisissa vuoristoradoissa, mutta toki tuttu puolileikkisyys ja hilpeä psykedeelisyys ovat yhä väkevästi läsnä. Ei luoja puolellasi ollutkaan, voidaan todeta, mutta lakonisen soundin pinnalla helkkyy iloinen kitara ja jotain kosketinsilppua piristämässä arjen kaamosta. Miljoona syytä puskee itsensä vielä syvemmälle kaihon ratapenkkoihin, mutta niin vain bändi selviää naarmuitta miltei kaikesta.

Levyn alku on silkkaa ärsytyskynnyksen kokeilua, mutta jälkimmäisellä puoliskollaan Vihollisen narrijuonia -pitkäsoitto ryhtyy huolellisesti sitomaan alkuun hajanaisilta vaikuttaneita rönsyjään viehättäviksi soundipalmikoiksi. Siinä missä uran alussa tuli tehtyä loputtomia vertauksia tiettyihin lofi- ja melankoliapop-koneisiin huomaan nyt pohtivani suomirockin kummajaisia, tyyliin Noitalinna huraa! ja Eleanoora Rosenholm - eikä se ole lainkaan huono siirto mielestäni.