Moly: Kaikella rakkaudella

Omakustanne

Jyväskyläläinen Moly julkaisi vajaa viisi vuotta sitten itsensä mukaan nimetyn debyyttilevyn, jonka materiaalia oli työstetty useamman vuoden ajan. Tarina ei kerro, kuinka pitkään uuden kiekon kipaleita on hoonattu lopulliseen kuosiin saatettaessa, mutta veikkaisin aikaa taas vierähtäneen studion puolella.

Maailma on muuttunut ja samoin Moly, joten toiselle pitkäsoitolle vokalisti/kitaristi Esa-Pekka Vierimaan kipparoima ryhmä on kaivanut ronskimpaa kitarasoundia. Samalla kiippareita, syntikoita sun muita härpäkkeitä on käytetty mieluummin liikaa kuin liian kitsaasti, jotta soundit on saatu lähelle uutta optimia. Ja kuten jo aiemmin totesin, optimihan on nyt siirtynyt musiikkimaailman ihmeellisessä maailmassa hieman toisenlaiseen paikkaan.

Tekstien puolella Moly pysyttelee tiukasti oudomman rockin kaltevilla pinnoilla, joilla tarinoiden henkilöt ovat enemmän ja vähemmän ulapalla, pulassa, kummallisten aatosten äärellä. Tietysti kaikki on aina hieman pois pakoiltaan, nyrjähtänyt sijoiltaan, ei pahasti, mutta sen verran että kävely ei onnistu ilman normaalista poikkeavia ponnisteluja.

Saatesanoissa Valtterin groove leimataan iskärockiksi, vaikka uuden aallon kanssahan tuossa vain vehdataan. Ikuinen sunnuntai lepäilee myös progehtavan 70-lukurockin loungessa, tosin asiat ovat hieman vinksallaan, kuinkas muutenkaan. Ehkäpä miellyttävä piste vinoilun ja viehkeyden väliltä on jossain Hei sinä ja ahdistuneen Nahkaa-raidan tienoilla, mutta jotenkin ote tuntuu olevan enemmän hakusessa kuin hallussa.

Rankemmat palaset sopivat kieltämättä Molyn pirtaan, vaikka jäinkin hieman kaipaamaan esikoisen kotikutoista romupihameininkiä. Toisaalta: ainakin on turha syytellä ryhmää omissa jäljissä hiihtämisestä, kun lopputulema kuulostaa edelliseen kiekkoon verrattuna täysin eri bändin tuotokselta.