Shadecrown: Solitarian

Inverse

Shadecrown on jo mukavasti karttuneen historian omaava kotimainen metallipumppu, joka ehti julkaisemaan 10-luvun jälkimmäisellä puoliskolla kaksi pitkäsoittoa. Viiden vuoden takainen Agonia oli vielä oman jutun etsimistä ja puolittaista hakuammuntaa, kuten esikoisalbumeille tahtoo genrestä riippumatta käydä. Toisella kierroksella doomin ainekset vahvistivat jo onnistuneemmin deathin synkkyyttä ja nyt on koittanut kolmannen pitkäsoiton aika.

Albumin kahdeksan raitaa kestävät lähes 52 minuutin ajan, mistä tosin ankkuriraita Solitarian lohkaisee itselleen peräti varttitunnin veran. Näin kiekon seitsemän muuta siivua survotaan siten, että keskimitta asettuu hieman viiden minuutin tuolle puolen, eikä joukosta löydy ainuttakaan kuuden minuutin ylittäjää. Iskevimmät kivet löytyvät sinkuista, joista etenkin Slivers karkaa kimppuun pyhällä raivolla.

Shadecrown osaa yhdistää melodisuuden tuimaan mäiskeeseen ilman, että kumpikaan puoli korostuu tarpeettomasti toisen kustannuksella. Kutsuin aiemmin ryhmän musiikkia lennokkaaksi doomiksi ja pysyn yhä sanojeni takana, sillä vaikka metalli on raskasta ja synkkää, leimaa Shadecrownin musiikkia toistuvasti eteenpäin nojaava tunne, irtautuminen maan kahleista ja rajoitteista. Tämä ei tarkoita sitä, että tässä karattaisiin nyt halailemaan puita akustiset soittimet kainaloissa, vaan musiikkiin on osattu luoda muin keinoin omanlaistaan nostattavaa raskautta.

Sinkkuketjun vahva lenkki The Awakening avaa ovet sellaisella äkäisyydellä ja monipuolisuudella, että laatusanat tahtovat loppua kesken. Aluksi kaikkea tuntuu piisaavan huimaavan paljon, mutta kertosäkeen melodinen kaartelu jäsentää nopeasti kaiken. Puolivälin jälkeen kuultava The Loss on puolestaan se selvin kurotus doomin suuntaan, mutta kummassakin ääripäässä Shadecrown kuulostaa edelleen vahvasti omalta itseltään. Nostan esiin myös Crestfallenin, joka tuntui aluksi päätyneen aivan väärään seuraan, mutta juuri ennen massiivista nimibiisiä palanen on mitä tärkein osa isompaa kuvaa.

Deathin ja doomin yhdistely on maassamme jo pitkään ollut huippuluokkaa maailmanlaajuisillakin mittareilla, enkä olisi lainkaan huolissani tulevasta, kun Shadecrownin kaltaiset ryhmät tekevät itsestään yhä vain suurempia. Ilman paria pientä hapuilua olisi kasassa ollut jo täyden potin kiekko, eikä siitä nytkään kauas jääty.