Pekko Käppi & K:H:H:L: Aamunkoi

Svart Records

Pekko Käppi & K:H:H:L on niitä orkestereita, jotka pistävät termin ’persoonallinen’ äärimmäiset laidat testiin. Ryhmän neljäs pitkäsoitto on yli tunnin mittainen jättiläinen, joka Pekon itsensä mukaan on dystooppinen musiikillinen novellikokoelma. Järjestäytyneiden äänten synnyttämä mielikuvavirta onkin kieltämättä rikkaan monipuolinen ja saa pohtimaan ihmisyyden kaltaisen järjettömyyden loputtomia absurdiuksia.

Jos levyllä on yksi peruskivi, johon kaikki muu suoraan tai epäsuorasti rakentuu, on se Aamunkoi-albumilla kiistatta folkahtava rock. Tuosta alkupisteestä sitten seikkaillaan toisinaan psykedeelisemmän boogierockin vapaille laitumille, välillä voidaan riiata americanaa Kentuckyn maisemissa ja siihen päälle tietysti ladotaan kerroksittain suomalaista outopoprockia, progen sivumakua unohtamatta.

Mistä aloittaisin, mikä on se ensimmäinen murikan kulma, josta yritän löytää jotain?

Valaita on alkupuolen kauniita hetkiä, jossa herkän poprockin keinoin kerrotaan yhdenkaltaisesta maailmanlopusta ja mullistusten ajasta, kielikuvien rikkauden pistäessä reseptorit koetukselle. Ihmisten tuhoon tuomittu tarina onkin yksi Aamunkoin keskuslangoista, jota keritään päättäväisin elein ja vahvoin käsin. Huntu huokuu mystisyyttä ja lupausten korventamaa sielua, Korvennunko jo kohta pistää puolestaan enemmän kurvia folkahtavan rockin kulmiin. Pieniä siirtoja sivusuunnassa ja syvyyskentissä, mutta tuiki tarpeellisia etenkin kokonaisuuden nimissä.

Armon vuonna 2021 albumikokonaisuudet ja minkäänlainen viittaus konseptikiekkoihin saa monet parahtamaan tuskasta, vaikka musiikkia ei olisi kuultu vielä tahtiakaan. Tätä taustaa vasten Aamunkoi näyttäytyy kuin väläys jostain toisesta paikasta: levyn luvut voi nähdä musiikkiteatterimaisina näytöksinä, joissa brutaalit, absurdit ja häiriintyneet kielikuvat maalaavat toinen toistaan nyrjähtäneempiä kollaasikuvia. Tämä taatusti karkottaa osan potentiaalisista kuulijoista, mikä on varmasti ollut ainakin jollain tasolla myös tekijöiden vakaa tarkoituskin.

Pinnan alla odottavat kuitenkin hellät labyrintit, joissa kelpaa käyskennellä ja etsiä tarkoitusta – jos moinen ensinnäkään kiinnostaa. Musiikin ja sanat voi näet vain ottaa vastaan, sulattelematta, paljaana, välittöminä. Tuokin tapa toimii taatusti monelle, etenkin kun instrumentaaliosuudet ovat hetkittäin hyvinkin pitkiä ja mielikuvitus lähtee muutenkin täyttämään kartan valkoisia täpliä omilla tuotoksillaan. Niin tai näin, kuulija käy läpi kirjon erilaisia tuntoja ja visioita, joiden värit, sävyt ja tunnelmat saattavat vaihdella kuuntelukerroittain.

Aamunkoi onkin laiva, jonka kyydissä et pääse mihinkään tiettyyn pisteeseen saakka, eikä sellaista paikkaa ole olemassakaan, joka siltä jäisi saavuttamatta. Perille ei tähdätä, sinne ehkä päädytään, mutta tärkeintä ovat hetket ennen sitä. En edelleenkään tiedä mitä tästä levystä (tai yhtyeen aiemmista tuotoksista) olisin mieltä, mutta niin vain viihdyn niiden kaikkien äärellä. Folkrockia toisista tiloista, kulmien takaa ja tarkoituksen kääntöpuolelta. Tartu kiinni, jos uskallat.