Janne Kuusinen: Outolintu

Omakustanne

Monet omakustanteita julkaisevat artistit päätyvät rakentamaan henkilökohtaisia Iisakin kirkkojaan, kun musiikin työstö ja hionta leviävät useamman vuoden ja toisinaan jopa vuosikymmenen alalle. Janne Kuusisen kolmannen albumin vanhin materiaali juontuu aina vuoteen 1991 saakka, joten tahkoa on kierretty siinä määrin, että pitkäsoiton numerot ovat taatusti tulleet tekijälleen tutuiksi.

Tyylillisesti Kuusinen on kieltämättä outolintu, joka kaartelee popin yllä, syöksähtelee tanssimusiikin rikkaiden vainioiden rikkauksia napsimassa ja nokkii toisinaan vaikka funkin palasia, kun tilaisuus moiseen ilmenee. Niinpä Outolintu on mm. valkoisen miehen funkkia ja iätöntä fokstrottia, outoa poppia barokkimaisin maustein ja kuplettimaista rallattelua. Nopeus on useimmiten valttia, mutta toki voidaan heittää jalat pöydälle loungen puolella, kun Anna Kivisen kanssa duetoitu Kesä taikoo Karibian kuumat rannat (tai edes Yyterin) viereemme. Vaan kuinka välttää omiin tekemisiin leipääntyminen ja koko setin viskaaminen roskakoriin, kun pitkäsoiton kanssa on oltu pakkoavioliitossa jo näin pitkään?

Kuusisen tärkein ja toimivin ase lienee hänen huumorintajunsa, joka lievässä pisteliäisyydessään ja tarkkuudessaan on jatkoa Monty Pythonin jäykälle hersyvyydelle, sekä kotoisen Jarkko Martikaisen kyvylle nähdä ns. tavallisen ihmisen tavattomat puolet omista kulmistaan. Yläkerran Äiä on juuri sellainen taloyhtiön kummajainen, joka ajaa lapsia pois hiekkalaatikolta ja näkee salaliittoja ympärillään. Kukaan ei sellainen ole, mutta kaikki sellaisen tuntevat, tai tietävät nyt ainakin kaverin kertomana.

Maailma muuttuu ja normit muljahtelevat uusille paikoilleen, kuin särkyinen selkä kovakouraisen fysioterapeutin käsissä. Niinpä vuodelta 1935 asti peräisin oleva lainalaulu Neekerirakkautta Ruotsinlaivalla kalahtaa vuoden 2021 Suomessa kenties hieman toisella tavalla korvaan, kuin joskus aiemmin. Mutta tässä pitää nyt muistaa, että neekeri-sanaa käytetään yhtä vakavasti kuin Kake Singers ja Pekka ja Pätkä -yhteyksissä. Kulttuurimme vanhemmista kerrostumista näet puuttuu se negatiivinen lataus, joka tekee sanasta ruman esimerkiksi ison veden tuolla puolen. Kaikelle ja kaikille on tilaa, minkä myös 86 vuoden ikäinen kipale osoittaa, haastaessaan kuulijaa ovelasti. Mikä on parodiaa ja kuinka siihen tulisi suhtautua, jotta ei itse seisoisi suvaitsemattomien putkinäkijöiden riveissä?

Mutta palataan takaisin tälle vuosituhannelle ja uudempiin tuulahduksiin. Princen perintöä omintakeisesti ylistävä Luokkakokous nykii levottomasti, kun taas Lasilintu uskaltautuu komeasti soivan ja isosti kaikavan poprockin puolelle. Voisiko tässä jo heittää ilmoille neoprogen termiä? Se ainakin käy selväksi, että lasisia lahjalintuja ei arvosteta sielläkään suunnalla ehkä siinä määrin, kuin mitä keskiverto suomalaisesta voisi ennakkoon aavistella.

Outolintu on kummallinen ja kurveillaan askarruttava tapaus. En tiedä, mitä varsinaisesti odotin levyltä sen ääreen ensi kertaa asettuessani, mutta sain enemmän kuin arvasinkaan. Tämän arvion kirjoittaminenkin otti normaalia enemmän aikaa, mikä on yleensä positiivinen merkki omissa kirjoissani. Albumin poikkeuksellisen pitkä syntyhistoria on varmasti osaltaan ollut aiheuttamassa muotovirheitä ja puolittaisia jalostusmokia, joista on kuitenkin kasvanut osa jotain suurempaa ja hienompaa kokonaisuutta.

Ei tämä viiden tähden pop-mestariteos ole, mutta vahva neljän tähden näyttö persoonallisuuden voimasta ja omien valintojen tärkeydestä. Kun Voi elämä sulkee kiekon elon mysteereitä pohtien, on helppoa todeta Kuusisen osuvan huomattavasti useammin maalitaulun keskiosiin kuin karmeihin. Nämä ovat pieniä tarinoita oudoista ihmisistä ja kummallisista elämistä, jotka kaikki taitavat olla osa sitä mitä kutsumme ’normaaliksi’. Outoja nuo ihmiset.