Jukka Nissinen: III

Humu Records / Hillotehdas

Taitaa olla taas syksy tuloillaan, kun Nissisen uusi pitkäsoitto on saapunut kuunteluun. Kaksi vuotta sitten napakasti nimetty II esitteli Nissisen jalostuneen jytärockboogien, jota saatettiin toisinaan koristella pienillä folkin lehvillä. Vajaa vuosi sitten Bizzarro & Jukka Nissinen -yhtyeistyöalbumi yllätti iloisesti, kun maailmat kohtasivat, mutta nyt on aika palata takaisin Nissisen omalle planeetalle.

Jytäävä boogierock tulikin jo mainittua, mutta kiekkoa kevään korvalla pohjustanut Hetken kukka -sinkku osoitti, että kyllä niitä pieniä fok-rock helmiäkin vielä löytyy taskun pohjalta 20-luvun alussa. Kolmannella sooloalbumilla Nissisen vahvuudet ja maneerit alkavat käydä jo tutuiksi, joten nyt on aika pohtia, että mitä kaikkea Nissisen ympärille kasvanut yhtye ja artisti pystyvät palasista varioimaan.

Tarinat keskittyvät elon pieniin riemuihin ja katastrofeihin, jotka saattavat olla ihmisen kokoisia, mutta joiden vaikutukset heijastuvat vuosienkin päähän. Mitä jos olisin silloin tehnyt niin enkä näin, olisiko tuon ja tuon kanssa elo kulkenut jotenkin paremmin – ja miksi ihmeessä me ensinnäkään olemme tällä pallolla? Syviä pohdintoja ryyditetään onneksi kevyemmillä raidoilla, joissa kärsitään mm. Kaikkien aikojen darrojen darraa ja korostetaan kuinka Peruna on perusruokaa. Loistobiisejä kummatkin, muuten.

Kolmas kerta toden sanoo, tietävät jotkut. Toiset puhuvat taas vaikeasta kolmannesta albumista, jolla pitäisi jo ryhtyä etsimään tuoreita laidunmaita. III on vakaata Jukka Nissinen -tuotantoa, jolla tekijän ääni ja tyyli ovat tulleet tutuiksi. Eiväthän kappaleiden rakenteet ja ratkaisut varsinaisesti uusia rintamalinjoja sen kummemmin availe, mutta peruspalikat pyörivät nätisti käsissä ja murikat saadaan rullailemaan vinhasti alamäkeen.

Eikä siinä voi olla hymyilemättä (hyvällä tavalla), kun albumin avaa Jukka Nissinen Anthem. Ehkäpä kiekon lopulle sijoitettu Minun vuoroni nauraa voikin toimia ohjenuorana: Nissinen tekee juttujaan ja hän ei välitä hittojakaan siitä, mitä joku arvioijanplanttu on ehkä hänen tekemisistään mieltä. Ja niinhän sen kuuluu rockissa ollakin.