Robben Ford: Pure

Ear Music

Harmittelin vajaat kolme vuotta sitä, kuinka upeasti bluesrockin salat kitarallaan hallitseva Robben Ford yrittää toimia myös vokalistina. Herralta kun soitto sujuu, mutta laulaminen ei niinkään. Vokaalimurheet ovat ainakin tällä albumilla jääneet peräpeiliin, sillä Pure on yhdysvaltalaisen soittoniekan ensimmäinen instrumentaalilevy lähes neljännesvuosisataan.

Kasassa on jälleen yhdeksän kuumaa bluesrockin ja bluesin suistoissa liukuvaa vetoa, mittaa kiekolla on puolestaan karvan alle 40 minuuttia. Painopiste on rockilla ryyditetyssä myllytyksessä, mutta löytyyhän sieltä yksi rämeiltä tuoksuva blues-slovari Blues for Lonnie Jonesin muodossa. Tuo viivähdys perinteisemmän bluesin parissa itse asiassa jäsentää levyä hienosti, samoin kuin hieman aiemmin kuultava Milam Palmo, joka niin ikään ottaa etäisyyttä bluesrockin kivisempään sarkaan.

Pure onkin näillä laitamerkeillä periaatteessa kolmeen tai neljään näytökseen jaettava albumi, joka tarjoaa niin runsaasti vaihtelua, että itsekin unohdin välillä kuuntelevani nimenomaan instrumentaalikiekkoa. Ford on myös ottanut asiakseen ujuttaa kitaran vokaalien tilalle niin saumattomasti, että vaihtuvat kielisoittimet kirjaimellisesti korvaavat sanat – ja tämän olen päässyt toteamaan vain äärimmäisen harvojen instrumentaalilevyjen kohdalla.

Pure on helppoa purtavaa, joka kestää kuitenkin sinnikkäämpääkin jauhamista. Albumin etuna ja kompastuskivenä voi nähdä em. monimuotoisuuden, joka kieltämättä tuntui parilla ensimmäisellä pyöräytyksellä lähes jukeboksimaiselta ominaisuudelta. Ehkei mikään ehyin albumikokonaisuus, mutta nippu asiallisia biisejä ja tietysti jälleen kerran viimeisen päälle vedettyä soittoa.