Pahus: Pahus

Omakustanne

Pahus on suomalainen rockyhtye, jonka juuret juontuvat aina vuoteen 2016 saakka. Muotoaan hakenut yhtye on esikoisalbumillaan kvartetti ja keikkojakin on ehditty tekemään vain kourallinen, mutta niin vain pitkäsoitollinen omaa materiaalia on jo kasassa.

Bändin itsensä mukaan nimetty debyyttipitkäsoitto laputetaan saatesanoissa punkahtavaksi progeksi ja suomi-stoneriksi. Tavallaan ihan osuvia sanoja, jos nyt tuo punk onkin lähinnä haisteltavissa lyriikoiden hetkittäisissä rosoissa. Itsekin pohdin toisaalta ennen saatesanoihin tutustumista, että josko tämä nyt olisi suomirockstoneria, kun nuo aikalinjatkin tuntuvat menevän kauniisti päällekkäin.

Rock ladotaan maisemaan ilman sen kummempia koskettimia tai muita jekkuja, eli bändi luottaa ns. perinteisiin rock-soittimiin. Vokalisti/kitaristi pistää itsensä tuleen selkeissä mutta luonteikkaissa lauluissa, ja taustalaulutukea saadaan muilta miehiltä etenkin kertosäkeissä ja muissa voimakohdissa, joten lyriikoiden ideat välittyvät vaivatta eteenpäin.

Itse tarinat seikkailevat maailman turuilla ja toreilla. Välillä taustoitetaan keskinkertaisen Keskikenttämiehen tasaisuutta, vinhasti polkevan progesuomirockin vilistessä silmissä. Pakkopaita puetaan päälle kulmikkaan soundin ja rullaavien kertsien tuodessa samaan aikaan mieleen Sielun Veljet ja Primus -orkesterit, mitä voi pitää jo omanlaisenaan saavutuksena. Elo on kummaa, sitä elävät olennot vieläkin kummempia – ja ihan tavallisia, kuten sinä ja minä.

Rock toimii ja stonerin sekä muiden mausteiden rouheet on jaettu ovelasti biisien sekaan, joissa frankensteinmaisesti kasaan ommellut osuudet muodostavat hämmentäviä kokonaisuuksia, jotka sittenkin toimivat. Esimerkiksi Karhukainen ja Son täysikuu vaikuttavat paperilta tarkasteltuina mahdottomilta yhtälöiltä, mutta niin vain biisit nousevat pitkässä juoksussa kärkikahinoihin. Stadionrockin laajoihin kurveihin matkan päättävä Lauluni on myös hieno siivu, josta moni Dire Straitsin ja UFOn seuraaja on taatusti innoissaan.

Pahus on jännä levy, josta olisin halunnut pitää enemmänkin. Sinkkupaloina biisit olisivat taatusti nousseet edukseen, tai vaikka EP-muodossa, mutta ehyttä albumikokonaisuutta tästä kappalejoukosta ei saa kyllä vääntämälläkään. Toinen asia on tietysti se, että onko moiselle vuonna 2021 enää niinkään tarvetta. Merkittävämpi ongelma on kuitenkin materiaalin harmillinen epätasaisuus, tolpat kyllä kolisevat muutamaan otteeseen, mutta mitään todellisia jymypaukkuja kiekolta ei löydy.

Esikoinen on kuitenkin vasta esikoinen ja Pahus tuntuu edelleen etsivän sitä ominta juttuaan, joten jäädään odottamaan jatkoa. Potentiaalia ja harteita tuntuisi löytyvän, enää on kyse hionnasta ja valinnoista.