My Haven: Until

Omakustanne / Pure Steel Digital

Nelihenkinen My Haven on viitisen vuotta sitten perustettu kotimainen yhtye, jonka debyyttialbumi on ”kunnianosoitus 80-luvun hard rockille”. Onneksi ryhmä ei ole ihastunut vuosikymmenen kimalteisempaan antiin, tai muovisiin kiippareihin, vaan Until koostuu nimenomaan hivenen raskaammasta laidasta ja kovasti rokkaavista numeroista. Kovuus onkin näillä kymmenellä raidalla sitä luokkaa, että 80-luvulla musiikkia olisi taatusti kutsuttu metalliksi.

Voimassa siis löytyy tarvittaessa, mutta näkisin silti merkittävimmän rakennuspalasen löytyvän melodisuudesta, jota jokainen biisi vaalii ja korostaa vuorollaan ja tavoillaan. Naisvokalistin ääni saa reilusti tilaa ympärilleen, vaikka rytmiryhmä antaa tarvittaessa palaa pellit auki. Kun kitaristi on kaiken kukkuraksi vastannut tässä kunnialla läpi vedetyssä tee-se-itse -projektissa miksauksesta, en voi kuin nostaa hattua herran suuntaan. Kitarat näet eivät nouse kukkuloiden päälle vailla kilpailua paistatteleviksi pikkukuninkaiksi, vaan soitinpaletti muodostaa laulun kanssa tasapainoisen kokonaisuuden.

Pari sinkkuakin on jo lohkaistu, mutta tarttuvimmiksi siivuiksi allekirjoittaneen kotitesteissä muodostuivat rouhea Bridges Burning ja rohkeasti balladielementtiensä kanssa flirttaileva Art of Letting Go, josta on mielestäni rohkaisevan lyhyt matka erääseenkin Heart-yhtyeeseen. Nostetaan nyt esiin vielä avaukseksi sijoitettu Blood of Hope, joka karistaa välittömästi epäilykset ja empimiset harteiltaan, tätä tiukempaa rockpakettia näet saa etsiä.

Until on esikoisalbumi, jolla ilmenevät ne useat esikoisia vaivaavat ongelmat. Biisipöytä on oletettavasti lakaistu lähes puhtaaksi ja mukaan on otettu monta siivua, kenties pari liikaakin. Toisekseen sisarukset muistuttavat hetkittäin tarpeettoman paljon toisiaan, koska paletti ja sapluuna ovat vielä kapeahkoja. Lupaavana voi pitää The Hell I Died For -sinkkuraidan voimaa, jolla soittoaikaakin luulisi lohkeavan alan radioasemilta sekä netin puolelta.