Utopianisti: Tango Solo

Omakustanne

Utopianisti on pitkälti sama asia kuin Tampereella vaikuttava muusikko, säveltäjä ja tuottaja Markus Pajakkala. Monessa mukana oleva tekijä on tuttu mm. Ellipsin, Waltteri Torikan, Jaakko Laitinen & Väärä Rahan ja Laura Moision taustalta sekä Tampereen G Livelabin jami-isäntänä.

Sooloillaan taiturimaisesti etenkin puhaltimia käsittelevä Pajakkala liikkuu jatsin ja progen välillä groovaillen, vauhdikkaasti mutta kepeällä otteella. Toisinaan musiikki lähtee modernimmasta kulmasta, toisinaan hieman vanhemmista asemista, mutta lopputulos on joka kerta taatun ainutlaatuinen.

Viidennen soololevyn nimikin paljastaa jo tämän kertaisen jutun juonen, eli Tango Solo on pääasiassa tangoa. Tosin tango soi nyt utopianistisesti, jolloin jazzin, kokeilevan fuusion ja äkkiväärien mutkien yllätyksiä on oikeastaan mahdoton ennakoida. Ja kun kyseessä on soololevy, niin äänessä ei ole muita kuin Pajakkala, joka onkin soittanut melkoista kasaa hyvin erilaisia soittimia.

Tango, tuo julkean miehinen ja sukupuolten jyrkkää eroa korostava musiikintyyli. Raaimmillaan siinä naisten kuuluu olla kohtalokkaita ja miesten rinta rottingilla kukkoilevia pöyhkeilijöitä, tunteiden roiskuessa komeasti ja korkealle. Tai tuo on yksi tulkinta aiheesta, mutta kun lähes jokainen levyn instrumentaaliraidoista on otsikoitu espanjan kielellä, niin jotain sekin kertoo. Ainoa kuvaa rikkova raita on Wakaresaseya, joka merkitsee japanin kielellä avioliittoja tarkoituksellisesti hajottavan liiketoiminnan harjoittajaa. Uskomatonta muuten, että tuollaistakin on oikeasti olemassa.

Itse musiikki on upean monisyistä ja esimerkiksi La Caída De Los Martillos -raidasta saisi mainiota musiikkia vaikkapa Jim Jarmuschin leffoihin. Elokuvalliseksi on helppo kutsua myös vähintäänkin yhtä leikkisää Anoche Soñé Con Algún Pedro -numeroa, jolla surumielisyys ui pinnan alla, mutta kaikkea ohjaa eteenpäin reipas positiivisuus. Tai näin ainakin itse tulkitsin kuulemani.

Merkittävien äänten enemmistö syntyy erilaisilla puhaltimilla, mutta rytmipuolen perkussiot (miten ne ikinä onkaan luotu) antavat paketille runsain mitoin rikkautta. Melodiat nousevat ja laskevat, nopeiden numeroiden vastapainona vauhtia osataan myös laskea ja jotenkin nämä kymmenen värikästä lukua muodostavat ehyeltä vaikuttavan albumin, jolle on turha etsiä verrokkeja.