Guggenheim-projektz: Bim mustakorva

Helmi Levyt / Guggenrecörds

Henkilökohtaisesti vuoden 2020 harvoja oikeasti mukavia ja muistettavia hetkiä oli se, kun Guggenheim-projektzin Dersu Uzala -kasetti päätyi ensi kertaa kotistereoitteni dekkiin. Vajaaseen puoleen tuntiin survotut 16 raitaa saattoivat olla hieman hätäisiä numeroita, mutta guggenit nyt ovat guggeneita.

Nyt voidaan jo puhua puhtaasta riemusta, kun postin iloinen kesätuuraaja työnsi käteeni selvästikin vinyylilevyn muotoisen paketin ja sen sisältä paljastui Guggenheim-projektzin uusin albumi – ja oikein vinyylilevynä. Olen tainnut nousta ylöspäin ravintoketjussa…

Musiikin annos on jälleen hieman alle puolen tunnin mittainen, mutta tällä erää raitoja on ’vain’ kaksitoista kappaletta. Niistä puolet ovat lähtöisin monitaitaja Kalevi Suopursun kynästä, casion ja pianon äärestä löytyvän Tiina Vanhapellon vastatessa kolmen numeron kirjoittamisesta. Koko kiekon avaava nimibiisi Bim mustakorva on pistetty koko bändin nimiin ja albumin sulkeva, surumielisen kaunis ja koskettava Lampaanpolska on puolestaan kansanlaulu. Mainittakoon erikseen vielä se, että B-puolen korkkaava Pesukarhulaulu on mystisen Mýval Severnin kirjoittama, ja tuo nimi sattuu olemaan sama kuin pesukarhu tšekin kielellä.

Laura Ahvonen soittaa bassoa ja tamburiinia, kun taas Anna Pesonen hoitaa rummut – niin sähköiset kuin sähköttömätkin. Ja tietysti jokainen jäsen myös laulaa, joten kattaus on guggenheimprojektzmaisen runsas, sekä moniääninen. Musiikin saralla guggenit ovat aikoja sitten löytäneet oman paikkansa lo-fi rockin kentältä, tosin tällä erää soviet-popin pitoisuudet ovat selvästi vähäisemmät ja folkahtavat ainekset antavat kokonaisuudelle tietynlaista linjakkuutta.

Biiseistä jo mainitut nimikappale ja Pesukarhulaulu ovat täysosumia, samoin kuin rokkaavampi Nousevan auringon maa. Oletettavasti Bela Lugosin kunniaksi luotu Bela, Bela, Bela ja Pelastuspuku haiskahtavat tolppalaukauksilta, jotka eivät kimmahda edes molarin selästä sisään, mutta melankolisempi pop-pala Pidä musta kiinni piti ainakin allekirjoittaneesta kiinni hellin käsin. Samoin arkisen duunipäivän harmautta peilaava Rajatila, sekä jo nimellään paljon kertova Eläinten vallankumous kartuttavat plussasektorin saldoa.

Biisien tarinoissa on jälleen runsaasti erilaisia eläimiä, koko albumin äänimaiseman ollessa lämpimän folkahtava. Olin aluksi jopa hieman huolissani, kun raidat tuntuivat vilahtavan ohitse, mutta sitten se tapahtui: hyräilin yhtä pätkää täyttäessäni tiskikonetta, Nousevan auringon maa -tsibale soi päässä rautakaupan hyllyjen välissä ja Kelluva puutarha tunki jopa uniini – eikä uni ollut mikään painajainen.