Julkaistu: 25.01.2004
Arvostelija: Mika Roth
Ebony Tears
Viime aikoina on kreikan suunnalta kuulunut vain ja ainoastaan hyvää koskien gootti/doom rintamaa. Nyt näyttää kuitenkin siltä ettei kaikki sielläkään suunnalla suollettu synkistely kuulu aivan automaattisesti A1 luokkaan. Kaksi promoa sekä demoa aiemmin julkaissut Shadows Dance henkilöityy kitaristi Dimitrikseen jonka ’lapsi’ yhtye on ollut perustamisestaan saakka. Hänen rinnallaan nykyisestä ryhmästä kauimmin on mukana pysynyt miesvokaaleista vastaava Sahmor Naar. Bassosta uutukaisella vastaa Bill ja rumpuja paukuttaa mystisesti nimetty V:Last Nemesis# (kyllä, nimi kirjoitetaan juuri tuolla tavalla). Nähtävästi rumpali ei ole ollut ainakaan levyn kansien painon aikaan vielä vakinainen jäsen, vaikka nyt virallisten sivujen mukaan yhtyeeseen kuuluukin. Naisvokaaleista vastaavia jäseniä on riveissä viivähtänyt vuosien varrella parikin, mutta tällä kertaa studiossa on luotettu ainoastaan koulutettuun lainavoimaan. Ovien saranat ovat olleet kovilla muutenkin koska vierailijoita on levyn jokaisella raidalla, ja useimmilla vielä monia. Ja löytyyhän se ’pakollinen’ kuorokin muutamasta kappaleesta.
Shadows Dancen runsasmelodinen ja katedraalimaisen sinfoninen gootti/doomi metalli ei kuitenkaan kovasta yrityksestä huolimatta saa tunnelmaa täysin syttymään. Muutamilla raidoilla vierailevat jousisoittimet luovat toki tarvittavaa syvyyttä, mutta silti kaikesta välittyy ainakin minun korviini sellainen puolittain väkinäisen yrittämisen meininki. Melodioita loihditaan enimmäkseen runsailla koskettimilla, sekä jonkin verran myös kitaroilla. Laulusta vastaa lähinnä lausuntaa harrastava puhdas miesääni, sekä pari sopraanoa jotka kuitenkin pysyttelevät (onneksi) kaukana lasinmurskaus taajuuksista. Sovitukset ovat etenkin levyn alkupäässä koukeroisen mielikuvituksellisia, mutta taantuvat loppupuolella tavanomaisen latteiksi.
Parhaimmillaan bändi on ensimmäisellä raidalla Licking The Limbs Of Abyss, jolla runsas määrä eri elementtejä on onnistuttu latomaan juuri oikeaan järjestykseen. Myös toisena kuultava nopeahko Last Kiss jatkaa vielä suhteellisen onnistuneesti matkaa, mutta sen jälkeen alkava loiva lasku osoittautuu pian pysyväksi suunnaksi. Toki kappaleista löytyy edelleen hyviä ideoita, mutta ryhmä ei vain tunnu pystyvän hyödyntämään niitä riittävästi. Tuloksena syntynyt perus-goottitahna on etenkin lupaavan alun jälkeen erityisen puisevaa, eikä loppuraitoja yhdistävä yksinkertaisempi ilmaisu sekä vähäisempi soitinreservi ainakaan mitenkään auta tilannetta. My Christ Was Darkilla soundillinenkin alamäki huipentuu kun rummutkin rämisevät jo aitoon autotallityyliin.
No, kyseessä on kreikkalaisten debyytti joten ehkä jo ensi levyyn mennessä kasaan on saatu koko levyllinen kelvollista materiaalia. Tämän kertaisesta annoksesta olisi saanut leivottua timanttisen kovan minin, mutta enempään ei rahkeita vielä löytynyt – toivottavasti myös rumpali on tuohon mennessä vaihtunut/harjoitellut rutkasti lisää.