Jodi: Blue Heron

Sooper Records

Jodi on yhdysvaltalainen, tarkemmin sanottuna Chicagosta kotoisin oleva artisti, jonka soolodebyyttialbumi on äärimmäisen paljaaksi karsittujen kappaleiden kummallinen joukko. Esiintyjänimen takaa löytyy Nick Levine, joka on ominta tietään etsiessään löytänyt itselleen kiehtovan alter egon.

Blue Heron on linjoiltaan sulava folk-popin ja americanan tienoilla liikkuva albumi, jonka nimi merkitsee ymmärtääkseni sinihaikaraa. Levine on sukeltanut niin syvälle untensa ja haaveidensa maailmaan, että hän on jopa ottanut selän kokoisen tatuoinnin itselleen kyseisestä linnusta, ja juuri Levine on itse kannen kuvassa värjöttelemässä hyytävän kylmässä lammessa, jotta albumin kansikuvaksi saatiin juuri oikea otos. Tämä jos mikä on kärsimistä oman taiteen edestä.

Entäpä sitten itse musiikki?

Blue Heron on siis sangen karsittu ja vähillä aineksilla toimiva levy, kuten aiemmin tuli jo todettua. Suurimman osan ajasta äänessä on lähinnä mies ja kitara, sekä häntä hipihiljaa tukeva rytmiryhmä. Kitara on sähköinen, samoin basso, mutta silti kokonaisuus vaikuttaa erittäin akustiselta. Näin harvat säröisemmät hetket, kuten Buddyn yllättävä kitaramurina, todella erottuvat ja tuntuvat.

Biisit keikkuvatkin niin lähellä äänettömyyden muureja, että albumia on kirjaimellisesti kuunneltava täydellä sydämellä, tai muuten se vain lipsahtaa taustalle. Näin kävi ainakin itselleni, eikä asiaa auttanut se, ettei pitkäsoiton kokonaismitta ylitä edes puolen tunnin rajaa. Positiivisia puolia listatessa Get Back puksuttaa mukavasti eteenpäin popimmalla raiteella ja vaivaiseen puoleentoista minuuttiin typistetty River Rocks kulkee hetkisensä hienosti, mutta muuten vaimeus valtaa liikaa alaa.

Kyse ei ole niinkään materiaalista kuin muodosta, sillä Blue Heron vain pysähtyy liian monta kertaa liian pitkäksi aikaa.