Leikkipuisto: II

Omakustanne

Leikkipuisto on niitä nimiä, jotka taatusti herättävät tuntoja lähes jokaisessa meistä. Kuinka siitä keinusta tulikaan läjähdettyä naamalleen hiekkaan, tai miten se rakas muoviauto vain katosi hiekkalaatikolal – ja löytyi vuotta myöhemmin uudelleen.

Leikkipuisto-yhtye esittäytyi allekirjoittaneelle jo viime vuoden lopulla, kun Unet-sinkku nitoi suomalaisen melankolian, saksalaisen synapopin ja Alphavillen yhteen. Tuolloin huomio kiinnittyi jo uniikkiin soundiin, jonka avulla oli saatu aikaiseksi paikoitellen erittäin mukavasti rullannut herkkupala.

Nyt Junnu Puiston ja Leikki Peten (nimet muutettu) muodostama duo on saanut valmiiksi toisen pitkäsoittonsa, jolta löytyy kymmenen pääosin kolmesta ja puolesta minuutista hieman yli neljään minuuttiin kestävää kappaletta. Muodot ovat tuttuja, syntetisaattorit henkivät menneitä aikoja ja autotune ei ole missään nimessä kirosana, mutta nostalgiallahan tässä ensinnäkin leikitään.

Kuten jo em. sinkulla, myös muilla kiekon raidoilla yhtyeen elektroninen pop tuntuu tasaiseen tahtiin juuttuvan sijoilleen. Yleensä biisin alussa pelikenttä esitellään nopeasti, minkä jälkeen kehyksien tuolle puolen ei juuri eksytä. Sinkun formaatissa tämä tuntui hivenen ahdistavalta, kun taas levymitassa lopputulos muodostuu tiiviin ehyeksi.

Eivätkä siivut ole tietenkään suoria kopioita toisistaan. Pimeään yöhön surffaa menevämmän popin aalloilla ja Valokehien alle on omanlaisensa mahtiballadi Blade Runner -elokuvien loputtoman harmaiden taivaiden alla. Mielenkiintoinen avaus uuteen suuntaan on myös hivenen akustisemmalla setillä soiva Avaruusraketti, joka on kuin vinksahtanut unilaulu.

II on elektronista melankoliapoppia retroisilla syntetisaattoreilla. Näiden kappaleiden ei ole tarkoitus nousta juhlien jorauskeskuksiksi, vaan pysäyttää kenties kello hetkeksi ja löytää oma tilansa lähempää seinustaa. Merkittävä on myös kaksikon tyystin omanlaisensa soundi, joka kyllä muistuttaa toisista, mutta sijoittuu silti omaan sektoriinsa.