Leikkipuisto: II

Omakustanne

Leikkipuisto on niit� nimi�, jotka taatusti her�tt�v�t tuntoja l�hes jokaisessa meist�. Kuinka siit� keinusta tulikaan l�j�hdetty� naamalleen hiekkaan, tai miten se rakas muoviauto vain katosi hiekkalaatikolal � ja l�ytyi vuotta my�hemmin uudelleen.

Leikkipuisto-yhtye esitt�ytyi allekirjoittaneelle jo viime vuoden lopulla, kun Unet-sinkku nitoi suomalaisen melankolian, saksalaisen synapopin ja Alphavillen yhteen. Tuolloin huomio kiinnittyi jo uniikkiin soundiin, jonka avulla oli saatu aikaiseksi paikoitellen eritt�in mukavasti rullannut herkkupala.

Nyt Junnu Puiston ja Leikki Peten (nimet muutettu) muodostama duo on saanut valmiiksi toisen pitk�soittonsa, jolta l�ytyy kymmenen p��osin kolmesta ja puolesta minuutista hieman yli nelj��n minuuttiin kest�v�� kappaletta. Muodot ovat tuttuja, syntetisaattorit henkiv�t menneit� aikoja ja autotune ei ole miss��n nimess� kirosana, mutta nostalgiallahan t�ss� ensinn�kin leikit��n.

Kuten jo em. sinkulla, my�s muilla kiekon raidoilla yhtyeen elektroninen pop tuntuu tasaiseen tahtiin juuttuvan sijoilleen. Yleens� biisin alussa pelikentt� esitell��n nopeasti, mink� j�lkeen kehyksien tuolle puolen ei juuri eksyt�. Sinkun formaatissa t�m� tuntui hivenen ahdistavalta, kun taas levymitassa lopputulos muodostuu tiiviin ehyeksi.

Eiv�tk� siivut ole tietenk��n suoria kopioita toisistaan. Pime��n y�h�n surffaa menev�mm�n popin aalloilla ja Valokehien alle on omanlaisensa mahtiballadi Blade Runner -elokuvien loputtoman harmaiden taivaiden alla. Mielenkiintoinen avaus uuteen suuntaan on my�s hivenen akustisemmalla setill� soiva Avaruusraketti, joka on kuin vinksahtanut unilaulu.

II on elektronista melankoliapoppia retroisilla syntetisaattoreilla. N�iden kappaleiden ei ole tarkoitus nousta juhlien jorauskeskuksiksi, vaan pys�ytt�� kenties kello hetkeksi ja l�yt�� oma tilansa l�hemp�� seinustaa. Merkitt�v� on my�s kaksikon tyystin omanlaisensa soundi, joka kyll� muistuttaa toisista, mutta sijoittuu silti omaan sektoriinsa.