Tams: Menolippu ei minnekään

Omakustanne

Sympaattisuus, loputon melankolia ja kädenlämpöiset synasoundit – tarvitaanko oikeasti enempää, jotta suomalaisugrilaisen sydämen pystyy kietomaan popkappaleiden sisään? Olen ihastellut Tamsin, eli Tuukka Tamsin, kykyä tehdä vähästä paljon ja kahden vuoden ajan. Kesällä 2019 Aikahyppy I tarjosi sellaiset backtothefuturet suoraan kasarin alun Leavingsin pakeille, ettei tuosta ole tullut toivuttua.

Tams on sittemmin julkaissut toisenkin EP-levyn ja parit sinkut, joten olihan aika jo kiistatta kypsä esikoispitkäsoitolle. Ja kun kyseessä on näinkin tinkimätön popartisti, niin albumin materiaali on tietysti uutta. Eli debyyttialbumi ei ole mikään ’best of demos & promos’, vaan kaikki on puhallettu kasaan korona-aikana ja vielä sangen tiiviissä aikataulussa. Itse asiassa Tams on kasannut samalla periaatteella EP-levynsäkin, eli kun aletaan takomaan niin sitten taotaan.

Ja kyllä ne synat sitten takovatkin diskanttimyönteistä musiikkia, eikä Sabrinaa härskisti hyödyntävä Pois pois pois -sinkku edes voita nostalgiakisaa. Surkeat bileet osaa myös iskeä tanssikenkänsä juuri oikeiden ovien väliin, kun tarinan ulkopuoliset kenties löytävät oman tiensä ulos arjen tympeydestä. Unelmia ja toimistohommia, sekä hiukan nuoren Bruce Springsteenin kapinaa, vaikka radiosta soikin Roy Orbisonin sijaan kasarisuomidisco.

Nostetaan esiin vielä ovelasti kantaa ottava Kompassi, joka nostaa Tamsin Göstan tavoin arjen päiväpopin yläpuolelle. Muoto saattaa olla pehmeä, sokerinenkin, mutta sen avulla käsitellään jotain kiperän kivuliasta. Eli toisin sanoen: mestarillista melankoliapoppia suoraan Suomesta.