Mosaiikkisiipi: Ala

Omakustanne

Suomenkielinen pop-musiikki tahtoo aina olla enemmän tai vähemmän melankoliaan kietoutuvaa, vaikka duuria yritettäisiin kuinka ujuttaa mukaan. Niinpä myös Mosaiikkisiipi-yhtyeen debyyttialbumi näkee ennemminkin valon viereen piirtyvän varjon, tosin samaan aikaan kauniisti sanottuna värikäs joukko pop-kappaleita kehottaa ajattelemaan laatikon ulkopuolelta.

Ala soi kitaravetoisen bändisoundin ja monien eri vokalistien erityisesti värittämänä, hieman ehkä ultrabramaisenakin pakettina. Toisinaan piano ja koskettimet pääsevät paistattelemaan valokeiloihin, eivätkä jouset puutu massiivisesta äänivallista silloin kun moiselle on vain tilausta. Soundi onkin häpeilemättömän retroisa ja samaan aikaan ajaton, kun kahdeksan oikeaa kappaletta ja suhteellisen turha intro vyörytetään toinen toisensa perään. Yhtäältä paketti on mittava, jopa massiivinen, mutta kokonaisuus on silti vapaasti hengittävä.

Ilmastonmuutos on tietysti ajankohtainen asia, eivätkä elon pienemmätkään probleemat jää huomiotta, kun modernin ihmisen henkistä Via Dolorosaa käsitellään mm. Muista hengittää -raidalla. Musta koira tunkee jalkaa rockin oven väliin ja Älä päästä putoamaan trippailee psykedeelisesti värittyneen kuusaripopin spektreissä. The Beatles ja Brian Wilson hehkuvat silti onnistuneemmin Oodin iltapäivän auringon säteissä ja tietysti Helpompaa on silmät sulkea -julistuksessa, jota ei niin vain ohitetakaan. Olisiko tuo jo soolo-Lennonin materiaalille enemmän kunniaa tekevää? Hmm.

Ala on alaltaan laaja. Se ei kumartele tai väistele vastuuta, vaan tuntuu ylpeänä hyppäävän esiin kuvista, äänistä ja tunnelmista. Ongelmaksi voisi kuitenkin laskea sen, että materiaali kuulostaa niin kovin tutulta, mutta toisaalta: tarttumapinnat eivät lopu ainakaan kesken.