Mäyrälakit: Tanssi halki tavernan

Omakustanne

Kotimaisessa rockissa on totuttua aikojen saatossa lainailemaan hiukan sieltä ja täältä, ja näin on saatu kasaan epämääräinen termi nimeltään ’suomirock’. Iskelmän puolella samaista kulttuurivaihtoa on suoritettu vieläkin kauemmin, joten näiden kahden linjaston synnyttämät musiikilliset kummajaiset voivatkin sitten olla oikeastaan mitä tahansa.

Tunnustan aivan suoraan, että ensimmäiset pari pyöräytystä Tanssi halki tavernan -pitkäsoitto kuulosti järjettömältä ideoiden röykkiöltä, josta ei eheää kokonaisuutta saa kasaan minkäänlaisella musiikillisella Erikeepperi-lastilla. Iskelmärock soi kaihoisana, mutta taustalla olevat lavasteet vaihtuvat niin, että rytinä kuuluu estradilta teatterin takapenkkiin asti. Nukkuva pyöveli pumppaa tanssilavakamaansa lievällä balkanilaisella vivahteella, Jack ei itke jossain Pariisin kujilla ja Hurja mies omaa slaavilaisen melankolian sydämen.

Tämä onkin niitä levyjä, joiden kohdalla ei lasketa askelia, eikä välitetä mahdollisesti pöydiltä lennähtävistä tuopeista, kun fiilis tempaa mukaansa. Mäyrälakkimes on kiistatta baddingmaisuudessaan kelpo veto ja modernimmilla palikoilla leikittelevät Tuula ratsastaa ja Miksikäs ei saavat jopa discorockin, Dylanin ja haitarin istumaan jotenkin samaan luokkakuvaan. Ei mitenkään sävyisästi, mutta tämän levyn kohdalla avainsana onkin ’kontrasti’.

Iskelmärockin kolhuiset raamit sallivat suurten kaarien ja laveiden maisemien käytön. Onko Tanssi halki tavernan -albumi kuitenkin jo liian laajalle alalle levittäytyvä musiikillinen ihmemaa? Kysymys on perusteltu ja vastaus siihen riippuu varmasti niin vastaajasta kuin päivästäkin. Allekirjoittaneelle seos oli rahdun turhan rikas ja sotkuinen, mutta toisille se saattaa olla parhainta nektaria päällä iskelmärockin maan.