Yona: Uni johon herään

Vajoan mietelmiini. Vähättelyä. Uppoan niihin. Kuin kaunis, syvä uni. Kaikki hattaraa. Sama ajatus palaa, kuin bumerangina: ehkä kaikki on jo tehty. Ehkä kaikki hyvät laulut on ammennettu. Ehkä se kaivo ei ollut pohjaton. Ehkä se ei johdukaan keski-ikäistymisestä. Ehkä jo tehtyyn musiikkiin palaaminen uudelleen ja uudelleen ei olekaan nostalgiaa, vaan ajattomuutta. Ehkä ajassa kiinni oleminen on oikeastaan aika tarpeetonta tuhlausta?

Ihana turruttava tunne saapuu kliimaksiin. Ja silloin, juuri silloin Yona hymyilee valloittavasti kulman takaa. Kohottaa metrisen halon olkapäiltään. Mikä upea osuma se onkaan. Ooksä unohtanu, hän kysyy. En, vastaan. Mutta ikuinen kiitos muistutuksesta. Ja vuoden melko varmasti upeimmasta laulusta. Kenties levystäkin, mutta se olisi niin erilainen ilman tätä aloitusta.

Ooksä unohtanu? tuo muhkean Tapiola Sinfoniettan estradille. Ensin hiipien, sitten jylisten. Kuin paremmassakin elokuvan niin sanotussa scoremusiikissa. Dynamiikan riemuvoitto, yhdentekevyyden murskatappio. Ville Leinosen alkupään tuotannon chansoneita muistuttava keskieurooppalainen melodia ja kotimaisen musiikin kruununjalokiven sykähdyttävä tulkinta. Niistä on Yonan kahdeksannen albumin aloittava 8-minuuttinen tehty. Oleellista on kuitenkin se, ettei levyn muu sisältö juurikaan häviä tälle teokselle.

Asiahan ei meille kuulu, mutta ilman rakettitieteen tutkintopapereitakin käy selväksi, että Uni johon herään on erolevy. Vereslihainen sellainen. Se on musertava osoitus musiikista taiteen kuninkuusmatkana. Pelkät tekstit jäisivät melko tavalliseksi angstirunoiluksi. Pelkkä musiikki olisi vain jylhänkaunista sinfoniaorkesteria. Yhdessä ne ovat jotain muuta, ja Yonan ainutlaatuinen laulu tuo aiheen lähelle.

Uni johon herään on painava henkilökohtainen pään perkaus ja tiedonanto. Kultavehkan aloitus pysäyttää: Viilsin tänään ranteet auki. Ja kuitenkin: mä pärjään, ku ne sano et mä pärjään. Kun kirjoitushetkellä maassamme on kaupunkeja, joissa on vuosien jono esimerkiksi lastenpsykiatriaan, niin kyllähän nuo sanat jossain tuntuvat.

Syvällä on joskus tarpeellista tarpoa, mutta lohduttomissa levyissä tärkeintä on loppu. Se erottelee erolevyjen jyvät akanoista, ja Yona osuu: Kai mä irti päästin. Linnut lohdutti mua. Suopursu tuoksui. Tuuli pyyhki kyyneleet. Jos levy koskettaa minuakin näin voimakkaasti, voin vain kuvitella millainen vaikutus sillä on eroa läpikäyvän terapiana. Pöyhkeää ehkä, mutta uskallan kiittää taiteilijaa heidän puolestaan.