Ludalloy: Sine

Omakustanne

Seinäjoelta kotoisin olevan Ludalloyn debyyttialbumi osoittautui haastavammaksi pähkinäksi, kuin mitä aluksi kuvittelinkaan. Ensimmäisellä soittokerralla ryhmän shoegaze/indie rock -kiekko tuntui vielä suhteellisen simppeliltä tapaukselta: paljon kaiutettua kitaraa, lievää flirttiä dream popin puolelle ja ohueksi kuulotetut mies & naisvokaalit. Ei siis mitään uutta ja ihmeellistä, mutta jostain syystä Sine tuntui vain kasvavan ja kehittyvän kuuntelukertojen karttuessa.

Debyyttipitkäsoiton materiaali on kerätty tuttuun tapaan bändin tähänastiselta taipaleelta, joka on tässä tapauksessa 10 vuoden mittainen ajanjakso. Alkujaan kipaleita oli kuuleman mukaan pyörityksessä parikymmentä, joista valittiin sitten kahdeksan biisiä, koska niiden haluttiin muodostavan kokonaisuuden. Ja tässä tapauksessa on oikeutettua puhua nimenomaan kokonaisuudesta, sillä Sine on debyytiksi ihailtavan ehyt ja puhdaslinjainen.

Viime vuonna julkaistuista kahdesta sinkkubiisistä Shimmering Shady on mielestäni selvästi tarttuvampi ja kohottavampi, kun taas Solar ui muutaman asteen tummemmissa vesissä. Vokalisti/kitaristi Jiri Mustajärvi ja vokalisti/basisti Aino Vuorenmaa laulavat hienovaraisesti yhteen, sanojen venyessä ja venytysten kasvaessa aina tarpeen mukaan. Lassi Männikkö takoo rumpujaan taustalla, mutta genreä usein vaivaava rumpujen kireä pauke on onnistuttu välttämään. Toki patterista lähtee voimaa, sitä ei vain tarvitse uuttaa aina hartioista.

Soundimaailma on yllättävän täyteläinen ja tasapainoinen ottaen huomioon trion tilanteen, sillä usein esikoisilla tekninen puoli on vielä osin hakusessa – etenkin kun kaikki on tehty hartiapankin voimin. Sine tarjoaa melodisia, kauniitakin hetkiä, joiden vastapainona kielisoitinten valleja nostetaan hetkittäin korkealle, mutta tasapaino on jo esimerkillisesti hallussa.

Persoonallisuuspisteet eivät vielä ropise kattoon, mutta oma soundi on selvästi hahmottumassa. You Are the Sun ja Luminous ottavat haltuunsa brittiläisen ysärikitararockin, kun taas tuoreimmaksi sinkuksi hieman yllättäenkin valittu Isleen vie purtensa jo folkahtaviin ja rauhaisiin tunnelmiin. Eikä päälle kahdeksan minuutin jätissä ole tippaakaan turhaa.

Esikoinen on valmis ja pöytä on puhdas, joten tästä kelpaa jatkaa jalostustyötä. Rohkeampi variointi ja genren tuttujen ratkaisujen hetkittäinen haastaminen voisivat olla positiivisia liikkeitä, etenkin kun biisikynissä on riittävästi terää.