Lunar Holmen: Kreissack

Fuu Recs.

Ja seuraavaksi jotain hieman erilaista. Haastattelin kaksi ja puoli vuotta sitten turkulaista Joonas Holménia, kun Joonas Holmen plus The Lossy Codecs julkaisi mainion Sterner Stuff -albuminsa. Toki jenkkityyppisessä indierockissa oli kokeellistakin laitaa mukana, mutta kitara oli kuitenkin kitara. Oman kukkulansa kuningas

Tämä on kuitenkin Lunar Holmen ja Kreissack on elektroninen levy. Sen bittivirta pörisee, sihisee, kolisee ja kilisee satunnaisesti hyvinkin rockisti, mutta sen sisus ja sielu ovat silti koneellisia. Tietysti alkuvuodesta ilmestynyt Story-sinkku antoi jo osviittaa tulevasta, mutta todellisuudessa biisi on uuden kiekon poprockeinta ja helpoimmin sulateltavaa laitaa, joten kurvaus koneiden laitaan on lopulta melkoinen.

Levyn neljätoista raitaa ovat tasan tunnin mittainen annos äänimassaa, jota on ollut haastavaa ja kiehtovaa pilkkoa hiljalleen pienempiin osiin. Yhtäältä Lunar Holmen selvästi rakastaa vanhempaa elektronista musiikkia, tyyliin Jean-Michel Jarre ja Jan Hammer, mistä joidenkin raitojen vahva melodisuus on suora todiste. Ja joillain kohdin kelloa väännetään vieläkin kauemmas taaksepäin, aina 70-luvun pioneerien päiviin saakka. Osa soundeista on (mielestäni tahallisen) retroja, mutta nostalgian korttihan on ennenkin osoittautunut valtiksi.

Toinen selkeä linja löytyy 90-luvun bilepainotteisempaan elektroon, ja vaikka en sanokaan ääneen ’tekno’, niin trancen puolelta nyt on omaksuttu ainakin estetiikkaa. Takovaa rytmiä ei sentään löydy, mutta kyllä tempon tuntee silti takalistossa ja ideat välittyvät. Ja jotta elämä ei olisi tarpeettoman simppeliä, takoo mm. sinkkuraita Puncture päätään elektronoisen bittimuureihin, tuoden roson ja räimeen pieneksi osaksi palettia.

Muoto on siis kuin mustekalalla, vaan kuinka löytyy lonkeroista puristusvoimaa?

Tähän albumiin oli poikkeuksellisen hankala päästä sisään ns. oikealla tavalla. Huomasin mm. leveämpiä ääniteloja käyttävän Bullin toimivan loistavasti taustalla, mutta fokus tahtoi vain jatkuvasti karata. Musiikki miellyttää ja ajatus herpaantuu, sitä huomaa pohtivansa jotain aivan muuta. Oliko se tarkoitus, etenkin kun raita sijoittuu paria astetta kiihkeämmän Armusin eteen? Entä sitten loputtomasti venyvä Uniland, jonka vangelismaiset ääniajot suorastaan hipovat jonkin tronmaisen elektrokaupungin kattoja? Mielikuvia, ärsykkeitä ja erittäin vähän suoria ratkaisuja, tai vastauksia.

Kreissackilla kuullaan niin vähän vokaaleja, että oikeastaan kyse on instrumentaalilevystä, joka tuntuu lipuvan useampaan eri aikajatkumoon kuin luonnostaan. Tätä en todellakaan odottanut, mutta tähän olen tyytyväinen ja ilahtunut. Rockille on aikansa, mutta lopulta me kaikki olemme vain biokemiallisia koneita, vai kuinka se nyt meni?