Hundred Headless Horsemen: Apokalepsia

Inverse Records

Psykedeelinen death metal saattaa ensikuulemalta vaikuttaa taas yhdeltä mukanokkelalta genrenimikkeeltä, jonka tarkoitus on vain erottua epätoivoisesti muista saman genren yrittäjistä. Ainakin helsinkiläisen Hundred Headless Horsemen -orkesterin kohdalla kyseinen termi on kuitenkin mitä osuvin, eikä bändin musiikkia pääse kutsumaan oman alansa peruskauraksi. Lopputalvesta ilmestynyt Cataclysm-sinkku pisti jo deathin totutut genrerajat uuteen uskoon ja nyt olisi samaa lääkettä tarjolla pitkäsoitollisen verran.

Death on siis homman nimi, mutta genren muoto kannattaa pitää enemmänkin tyylillisenä ohjenuorana, kuin minään muita vaihtoehtoja sulkevana ainoana totuutena. Yllätyksiä on näet luvassa, eikä yhtye päästä satunnaista kuulijaansa ainakaan helpolla. Kiekon alkuun ladataan lähes 12 minuutin mittainen The Road -eepos, jonka yhteydessä sanat ’progressiivinen’, ’hämyisä’ ja ’korkealentoinen’ ovat osuvia.

Apokalepsia on vieläpä teemalevy, jonka tarina liikkuu useassa eri aikaulottuvuudessa – tai näin ainakin saatesanoissa kerrotaan. Yhtyeen jäsenet pysyvät anonyymeinä, mistä voi tietenkin arvailla, että ei sitä deathin tahkoa olla ihan ensimmäistä kertaa veivaamassa. Puheet ovat kuitenkin silkkoja puheita, joten miten on niiden tekojen laita?

Tunnustan suoraan, etten ole taatusti oivaltanut tämän monisyisen albumikokonaisuuden kaikkia juonteita, sen sisäisten labyrinttien ja tasojen rikkaudesta nyt puhumattakaan. Silti ainesosat vaikuttavat kovin vaihtelevasti aina kustakin pistoksesta riippuen. Spleen pörisee energisen deathprogepörriäisen lailla pitkin ja poikin, vain lepuuttaakseen itseään varoittamatta melodisilla tuulilla. Kauniiksi miellettävät ja normaalia bändisoitinarsenaalia laventavat kipaleet voivat myös varoittamatta vaihtaa marssityyliään, kuten vaikkapa mainio Breath of Death osoittaa.

Apokalepsia on periaatteessa ihan kelpo metallikiekko, vaikka Cataclysm ehkä hieman valoisamman kuvan kokonaisuudesta antoikin. Hundred Headless Horsemen lähtee leikkimään rohkeasti metallin eli palasilla ja on pitänyt ovet avoimina myös progehtavaksi mielletyn rockin suuntaan. Muoto ohittaa kuitenkin mielestäni itse lopputuleman, eikä biiseistä löydy enempää sellaisia todellisia potinräjäyttäjiä, vaikka kaikki tarvittava tuntuukin jo olevan käsillä.