Wideplay: I

Tero Väänänen / Omakustanne

Tero Väänänen, projektiluonteinen progetirehtööri, ei suinkaan ole vetäytynyt uinumaan. Huimia oivalluksiansa on ehditty todistaa Discordia-, Fäänä- ja Polyblock -ääniteteitse. Tämänkinkertaisen levyn lähtökohta on Väänäsen mukaan ollut musiikillisen ilmaisun vapaus ja monityylisyys: "Jokainen biisi on ainakin omissa korvissani varsin erilainen muihin verrattuna. En tunnusta vahvoja genrerajoja, ja se on minun syväasenteeni tässäkin projektissa."

"Wideplay on projekti, jota minä vedän ja johon ihmiset saavat tulla mukaan omien intressiensä mukaisesti. Myönnän, että on helpompaa, kun ei tarvitse kierrättää kaikkea bändidemokratiassa." Juice Leskisen aikoinaan lanseeraama termi "valistunut diktatuuri", jota tohtinen tässä käyttää, tuottaa tälläkin kertaa hervotonta hedelmää. Vuosituhannet vaihtuvat, mutta ajattomuudessa ollaan kiinni.

Älkäämme antako tuon "proge"-sanan hämätä ja rajata kohderyhmää! Tällaiselle skeptikollekin levy on hurmaava viiden kerroksen hampurilainen, jonka näennäisyksinkertainen, hevi Trump-traumapihvi (EEE) on keskellä, alku- ja loppuraitojen (Überture, Polyrock) toimiessa sämpyläpuolen sideaineena hämmästyttävine rakenneratkaisuineen, tinkimättömine sävelhyppyineen, huolella valittuine nuotteineen. Laveanpervo sävelsuti läiskii. Juuri kun käytävä polku alkaa tuntua tutulta, pelmahtaa puskasta progepredator. Hivelevässä ajatelluudessa kelluessa dullia momenttia ei tule, eikä mielenkiintoisuus hervahda hetkeksikään. Vahvanlämpimän luureillakuuntelusuosituksen annan tälle myös. Ai niin, ja kappaleiden välissä kannattaa mahdollisuuksien mukaan pitää hengähdystauko: ei tämä ole mikään lihamureke, eikä edes sillisalaatti, vaan vavahduttava viiden kalan juhlapöytä.

Leveää laulusaundia himoavien kannattaa hakea korviinsa Wideplayn toinen vokaalipuolen primus motor Riikka Hänninen, jonka raikkaan, ainutlaatuisen äänen unenomaisuus pääsee oikeuksiinsa etenkin raidoilla Innerballad ja Precious Circle. Sitä on paljon muitakin naisääni-ideaaleja kuin Whitney Houston kuulkaa! Myös EEE:n lopusta löytyy kerrassaan Leveysseikkailu 2021:mäisiä tehoja, joihin ei ihan kuka hyvänsä minnihiiri pysty.

Jotain pientä aina on. Mutta siihenhän koko elämäkin perustuu: että jotain pientä aina on. Tämä hieno, ytimekäs julkaisu olisi ansainnut sinänsä miellyttävien vellonastringsiensä haastajiksi ne ns. Oikeat Jouset, sekä vähintään digipak-kannet lyriikkavihon kera. Kenties myös kitarapolitiikkaan muutama lisägramma panadolia. Puolituntiseksi kompressoitu yleismykistävyys kuitenkin valtaa alan, vie voiton, jyrää moiset pikkudetaljit. Tero Väänänen ystävineen on välttänyt pitkäpiimäpompöösien minioopperoiden houkutuksen. Polyrockin samettinen mojovuus deformoituu automainossähkökitaristiseksi kuriositeettimyymäläksi, josta bongautuu vaikka mitä jänskää. Kuin musiikillinen cliffhanger, Lucky Luken takakannen "Ja lisää seikkailuja on tulossa"-lupaus. Ja niitähän kuulemma on!

Nykyinen "mainostetaan kaikki itseämme suureen ääneen jatkuvasti päällekkäin"-digiyhteiskunta on kieltämättä kovin harmillinen, koska musiikkipuolella tämmöiset luovat virtuoosit tuppaavat hautautumaan piiloon. Tuottajat, mogulit, elokuvaohjaajat, installaationiilot, ylipäätään mistään mitään tajuavat luovan alan pioneerit: hakekaa nyt jo nämä rakastettavat hiljaiset zapat kotoaan. Ja jos eivät ole kotona, niiltä "oikeilta" työpaikoiltaan.

Ja myös Te taviskäyttäjät: tonkikaa sitä webbiä ja kuunnelkaa sitä Puskaradio FM:ää. Muuten käytän koronatoimeentulo-kortin. Hus!