Moria: Punaista huulipunaa

Omakustanne

Suomalais-fidziläinen laulaja/lauluntekijä Moria julkaisi lopputalvesta Jumaluudesta-sinkun, jonka avulla artisti jäi kerrasta mieleen. Elektronisesti sävytettyä taidepoppia luova Moria ei päästänyt satunnaista kuulijaa helpolla, sillä näennäisen sileän pinnan alla oli havaittavissa runsaasti jännitteitä ja rosoa.

Debyyttialbumi Punaista huulipunaa jatkaa suoraan samoilla linjoilla, eli minimalistiset ja pääosin elektroniset soundit luovat omanlaisiaan äänitapetteja taustalle Morian lausuessa valokeilassa runojaan. Kutsun näitä runoiksi ja muotoa lausunnaksi, koska teksti kulkee omilla ehdoillaan ja lyriikoissa on niin vahvoja teemoja, ettei niitä voi oikein perinteisesti laulaakaan. Taustan äänet reagoivat myös sanoihin siinä määrin, että koko levy on oikeastaan valtaisa kokoelma pienempiä kohtauksia, kokonaisuuksia ja mikromaailmoja, joiden keskellä ovat nimenomaan sanat.

Muoto on siis poikkeuksellinen ja taidepopin perinteitä kunnioittaen artisti ei taivu kompromisseihin. Eikä siinä mitään, sillä olen suuri Kate Bush -fani ja Morian arvostama Jon Hopkins on myös vahva tekijä omastakin mielestäni. Tekstien puolesta on löydäkään naputtamisen paikkaa, mutta musiikki – tai sanojen taakse luotu äänimaisema – jää mielestäni kovin vaatimattomaksi. Melodioille ei anneta juuri tilaa ja mahdollisuuksia, jatkuvat suvannot pilkkovat levyn joukoksi erillisiä tuokioita ja juuri kun luulee, että bändi pääsee nyt vauhtiin koittaakin uusi hiljaisuus tai hiljaisuuden äärelle päätyminen.

Kyse on tietysti vain mielipiteistä, mutta omasta mielestäni teksti ohitti kaiken muun ja silloin olisi ehkä kannattanut julkaista ennemminkin runokirja.