Drifters´ Collective: Cranes In The Rearview

Omakustanne

Voivatko muun albumin tyylistä ja linjauksista selvästi poikkeavat introraidat koskaan toimia – ja kuinka niiden ensinnäkään pitäisi toimia? Onko tarkoitus virittää albumikokonaisuuden äärelle sijoittunut kuulija tulevan musiikin aalloille, vai pitäisikö häntä ns. höystää ja hämätä ennen varsinaista alkua?

Kun kuuntelin ensi kertaa Cranes In The Rearview -albumin avaavaa Prelude-raitaa, en ollut varma oliko ensinnäkään oikea levy päätynyt kuunteluun. Usvaisen fiilistelyn päätteeksi päästiin kuitenkin asiaan, kun Breaking Patterns toi funkkaavan, rokkaavaan ja laaja-alaisen hiphop-paketin alas dreampop-taivaista. Albumin ensimmäiseksi sinkuksi valikoitu raita esitteleekin bändin vahvuuksia, useamman vokalistin ja rikkaan bändisoundin sekoittuessa herkulliseksi cocktailiksi.

Drifters´ Collective onnistuu niin ykkössinkullaan, kuin monilla muillakin, väistelemään selvät genrelooshit, rockin, hiphopin ja popin toimiessa lähinnä suuntaa antavina viittoina. Väriä kokonaisuuteen antaa alkuvoimaisen bluesin virtaa hyödyntävä Highway Revisited sekä rikollisen tarttuva No Change, jolla melodinen laulu ja tiiviimpi rivien viskely hakeutuvat hyvään balanssiin.

Cranes In The Rearview on yleisfiilikseltään rauhallinen albumi, joka toisinaan asettuu suorastaan raukeasti lekottelemaan. Toisinaan soundeissa on kolkkoutta ja jopa kovuutta, mutta yhtye ei missään vaiheessa kuulosta synkältä. Ja tuo on todella harvinainen ja merkittävä asia, koska vaikka esimerkiksi RSVP käsittelee hetkittäin hankalia aiheita, osataan tarpeeton mudan heittely ja hyödytön kurakossa rypeminen välttää.

Mainio bändisoundi, monipuolinen vokalisointi ja taito kantavat tiettyyn pisteeseen saakka, mutta tärkein tekijä yhtyeen kaavassa on terävä biisikynä. Riffit ja melodiat osuvatkin jo mukavasti maaliinsa, jos nyt sovituspuolella yhtye voisikin laventaa hieman rytmivetoista ajatteluaan.