Yves Saint: Alla tulinen aava

Omakustanne

Yves Saint saattaa nimellään luoda mielleyhtymiä croissanttien ja patonkien maahan, mutta kyseessä on täysin kotimainen musiikkikummajainen. Käytän noinkin epäselvää tyyli-ilmaisua, sillä tästä progehtavan, punkahtavan, hapohtavan ja popahtavan sekoituksen alkulähteistä on vaikea ottaa selkoa. Yritetään silti.

Yhtyeen matka käynnistyi vuonna 2015 punkryhmänä, kun taidot eivät vain riittäneet muuhun. Sittemmin koukerot ovat kuitenkin ryhtyneet kasvamaan omiin suuntiinsa ja levyn saatesanoissa mainitaan kuvaavina termeinä seuraava listaus: happopunk, nörttimökä, altsurokkidekonstruktio ja rimpuilu. Taas pitäisi jonkun hommata itselleen PR-henkilö tekemään myyntipuheita.

Pilkottaessa syydettyä termirisukkoa pienempiin osiin nostaisin isoimmaksi vaikutteeksi ensimmäisen sanan, ’happo’. Tietoisuuden vapaasta virrasta kumpuavat lyriikat poukkoilevat kuin musiikki, jossa on jopa funkahtavaa vetoa, joka tosin saattaa koska tahansa saada kylkeensä hämyistä progea, new waven ja no waven suurkaupunkimaisuutta, sekä korpimetsien havufolkkia. Happoisat soundit vetävät kokonaisuutta myös kohti 60-luvun kemiallisia kokeiluaikoja, jolloin piti vain virittäytyä oikein ja ottaa virta vastaan.

Mökän puoli on lähinnä periaatteellisena vapautena ilmenevää kääntyilyä, jossa sääntöjä pyritään kaikin tavoin välttelemään ja rikkomaan. Jokainen voi määritellä nykyään oman nörttimäisyytensä määrän, eikä altsurokkailukaan oikeastaan kerro mitään. Sen sijaan paljon sanoo kotimaisen uuden aallon punkista heijastuneen taiderock-aallon kuuluminen kaiken tämän takaa, sillä kunnianhimoa bändillä on yllin kyllin.

Kuten monet ovat varmaan huomanneet, olen tähän mennessä puhunut lähinnä muodosta, enkä niinkään sisällöstä. Kuusi biisiä ja vajaa 38 minuuttia on siitä konstikas lähestyttävä, että se on kuin yksi pitkä, mutkikas ja hämmentävä matka. Vaikea tästä on mitään erillisiä osia kammeta esiin, kun biisit tavallaan sulautuvat yhdeksi teokseksi. Toisinaan jonkin osion melodia nappaa korvaan, mielenkiintoinen kitarakuvio ja komppi valloittavat hetkeksi mielen – mutta siinähän se ongelma onkin. Kaikki on niin kovin nopeasti ohitse, eikä yhtye suostu hyödyntämään oikeastaan mitään avautuvia mahdollisuuksiaan.

Onko tämä onnistunutta taistelua markkinavoimien tasapäistämistä vastaan? Ehkä, osittain nyt ainakin, mutta voisi siinä ohessa sitten luoda jotain zappamaisempaa. Itselleni levystä jää mieleen vain ne lyhyet osuudet, jotka sijaitsevat jossain noiden vajaan 38 minuutin seassa, eikä kasassa ole niinkään kokonaisuus kuin ennemminkin nopeasti ohi kiitävien ajatusten, ideoiden, mahdollisuuksien ja yllättävästi avautuvien äänellisten maisemien kavalkadi. Liekö se sitten tuo otsikon tulinen aava.