The Shins: Chutes Too Narrow

Sub Pop

The Shins-yhtyeen Oh, Inverted World oli ylivoimaisesti vuoden 2001 paras kitarapopalbumi. Levy sekoitti herkullisella tavalla ajattomia Beatles-henkisiä melodioita tuorempiin voimapop-kehyksiin, lisäten päälle vielä pienen ripauksen psykedeliaa ja analogiselta haiskahtavia retrosoundeja. Kummaa kyllä, tämä mikstuura ei maistunut pelkältä vanhan tavaran lämmittelyltä, vaan innovatiiviselta ja hyvällä tavalla naiivilta popmusiikilta. En tosin missään vaiheessa uskonut että The Shins pystyisi temppunsa uusimaan, ovathan viiden tähden levyjen seuraajat olleet järjestäen pettymyksiä.

Chutes Too Narrow todistaa luuloni heti vääriksi. Bändin voimahahmo James Mercer ei ole kadottanut taianomaista kosketustaan, vaan on pystynyt kuluneen kahden vuoden aikana jopa laajentamaan palettiaan. Iskevän voimapopin lisäksi Mercerin kynästä on syntynyt materiaalia, joka voisi olla kotoisin miltä tahansa neljältä viimeksi kuluneelta vuosikymmeneltä. Chutes Too Narrow’ilta löytyy niin Nick Drakelle ja Cat Stevensille kumartavaa folkkia kuin 80-lukuista diskanttipoppiakin. Kuulostanee sekavalta, mutta Shinsin uutuus on ehdottoman linjakas teos. Mercerin laulu ja oivaltavat tekstit toimivat levyn punaisena lankana, johon kekseliäs instrumentaatio tuo oman tukensa.

Oh, Inverted Worldiin verrattuna Chutes Too Narrow on jopa hitikäs levy. Jos esim. radiotoimittajat saisivat itse päättää soittamansa kappaleet, olisi The Shins taatusti tuttu nimi useille. Nykyisessä tilantessa marginaalimerkillä olevan ja ulkoisesti melko tylsän yhtyeen läpilyöminen on yhtä mahdollista kuin se että Suomi voittaa jalkapallon maailmanmestaruuden. On tilanteessa hyvätkin puolensa – nyt me saamme nauttia bändistä lähes yksinoikeudella, ilman että meiden tarvitsee jakaa sitä miljoonien muiden innokkaiden fanien kanssa.

Kommenttien keskiarvo:

kipinahepo kommentoi 16.08.2004:

Pisteet:

The Shinsin uutukainen on hyvä, vaan ei loistelias kuten edeltäjänsä. Levyn kohokohdat ovat mielestäni Yllättävän "rock" So Says I, kaunis Saint Simon ja Turn a Square, jonka kertosäe on tarttuva kuin krapula-aamun kurkkulima. Loput biisit sitten ovatkin enemmän tai vähemmän maininnan arvoisia. Jostain luin että levyllä olisi paljon steel-kitarointia ja kantri-meininkiä, mutta sitä ei löydy kuin Gone For Good biisiltä.
The Shins on kuitenkin edelleen ilahduttavan omansakuuloista musiikkia, johon ei äkkiseltään vertailukohtia löydy.
Erikoismaininta upeista kansista joissa riittää ihmettelemistä yhdeksi iltaa. Musiikki kestää toivon mukaan jokusen päivän kauemmin..!