Akkajee: Lastenkerääjä

Omakustanne

Luulitko että kansanmusiikki on silkkaa hilipati hilpampaata? Akkajee lyö siinä tapauksessa puhemonttusi jauhoja täyteen, sillä ”kansanperinteen mädiltä juurilta ponnistava” duo ei asetu mitenkään siveän ja säyseän muotin sisään. Kahdeksan vuoden takainen debyyttialbumi jäi aikoinaan huomioimatta, mutta onneksi vahinko korjaantuu Lastenkerääjän avulla.

Kansanmusiikkia on monenlaista, mutta avainviulua soittava Meriheini Luoto ja alttoviulun ääreltä löytyvä Iida Savolainen ovat kieltämättä virittäneet omanlaisensa kulman tekemiseen. Yksi merkittävä tekijä on em. soitinten uniikki soundi, jota on ryyditetty kaksikon itsensä rakentamilla soittimilla, joiden yhteydessä käytetään myös sanaa ’romu’. Lopputulema ei kuulosta kuitenkaan miltään romupihafolkilta, sillä tuntemattomat rytmisoitinvälineet soivat jopa kauniisti. Huomio kiinnittyy soundiin, ei sen luoneisiin värkkeihin.

Albumin löyhänä teemana ovat lapset ja lapsuus, mutta niiden kautta heijastellaan myös moninaisia toiveita, pelkoja, haluja ja muita tuntoja. Pitkäsoittoa on kuuleman mukaan työstetty kokonaiset seitsemän vuotta, mikä on tietysti kääntänyt ja vääntänyt alkuperäisiä suunnitelmia. Hitaus on taatusti tuskastuttanut jossain vaiheessa, mutta kolikon toinen puoli on se, että albumin äänimaisema on suunnattoman rikas, kummallinen ja outoja yksityiskohtia tulvillaan. Mistä lienevät kaikki Hys hys hymylään -sinkkubiisin äänet edes peräisin, mutta lopputulema on hälinöissään, kolinoissaan ja aaltoilussaan upea.

Lastenkerääjän kuudesta raidasta vain nimibiisi jää alle kuuden minuutin rajan, mutta silti levy tuntuu laukkaavan luonnottoman nopeasti kuuntelussa. Pitkään hiljaisuuden rajoilla huojuva Yönitkettäjä pistää todella kuuntelemaan, katedraalimaisen ambient-folkin levittäytyessä tunnetun universumin tuolle puolen. Kiekon sulkeva Syntymä seikkailee myös folkin, taiderockin ja progen rajoilla, etenkin kun viimeiset kolme minuuttia vietetään hiljalleen kiihtyvässä ja rajojaan jatkuvasti avaavassa äänitunnelissa.

Lastenkerääjä on vaikea levy. Se haastaa ja härnää, vie huomion yhteen suuntaan vain iskeäkseen toisesta kulmasta sisään. Avain kaikkeen tuntuu jatkuvasti olevan seuraavan kulman takana, seuraavan minuutin sisällä, mutta lopulta kuulija päätyy vain syvemmälle labyrintin sisuksiin. Toisin sanoen: upea, ainutlaatuinen ja juuri täydellisen kummallinen sekoitus elävää kulttuuria.