Slack Bird: Hämärään

Harava Records

Toisinaan tunnen olevani kuin rikkoutunut levy, kun peräänkuulutan aina vain enemmän persoonallisuutta, enemmän omaa soundia. No, Slack Birdin kohdalla tuota asiaa ei tarvitse suotta jankata, sillä kotimainen roots/folk/punk -kummajainen ei kuulosta miltään muulta kuin omalta persoonalliselta itseltään.

Reilun neljän vuoden takainen Let’s Start Wearing Capes -pitkäsoitto jätti mielestäni vielä hieman toivomisen varaa, vaikka banjo soikin komeasti ja haitari huokui haikeasti. Tällä erää kaikki kuullaan suomeksi, tarinoiden kirjon ollessa melkoinen.

Pyllytä peto kertoo ’täydenkuun’ ikiaikaisesta voimasta ja Limut, sipsit, dipit taustoittaa tähteinvälisestä matkaa, kenties Kultasydämen tai jonkin muun vastaavan vehkeen kyydissä. Entä sitten uusin sinkkubiisi, Kerrospunkkaselli? Sellissä siinä virutaan, mutta miksi, missä ja kuinka kaksi masokistia ovat päätyneet tilanteeseen? Missä määrin termit ovat vertauskuvia, sitä on lähes mahdoton tulkita ehdottomasti – ja tuskin moinen on tarpeenkaan.

Nämä ovat nopeita vilauksia eri aikakausista, tuokiohetkiä ja nopeita ajatuksia – aivan kuin koko elämä pienoiskoossa. Samoin sananparsi vaihtuu vanhasta moderniin, tyylitellystä puhekieleen ja uutismaiseen luentaan saakka. Teksti on siis monisyistä, mutta tälläkin saralla persoonallinen ulosanti eheyttää lopputulokssen, kun miesvokalisti saa toisinaan tukea naisvokaaleista.

Musiikin saralla kuljetaan niin ikään syvissä, toisinaan suorastaan mutaisissa vesissä. Folkin ja bluesin liitto ei tuota ongelmia, eikä edes rootsin tuominen mukaan kuvaan saa silmäkulmia nykimään, sillä tekstien suomalaisuus kyllä häivyttää kaikki syytökset soundien päälle liimaamisesta. Aidosti suomalaista rootsia on kuin onkin siis olemassa, mistä tämä levy on mitä kouriintuntuvin osoitus. Eikä Slack Bird kopioi tai suomenna mitään jo tehtyä, vaan on ottanut kulttuuristamme tiukan tuntuisen niskalenkin, siirtänyt sen perimässä joitain paloja ja luonut täysin uuden kummajaisen.

Hämärään on pysäyttävän teosmainen albumi, jolta on vaikea lähteä irrottamaan yksittäisiä osasia. Toki sinkkuja on ilmestynyt jo kolmin kappalein, mutta vasta yhdessä osaset pääsevät oikeuksiinsa. Mainitaan nyt pelimannimaisempi Samassa piirissä, joka kiroaa bunkkereihinsa linnoittautuvia ja ylistää siinä samalla Pete Seegerin perintöä. Kemiallisista vauhdeista kertova Vauhtii on myös raveisessa ravissaan suorastaan maaninen, mutta jääpä ainakin kerrasta mieleen.