Tammela 33100: Muistan vain astuneeni sumuun

Eclipse Music

Tammela 33100 on moneen taipuva ja paljoon pystyvä yhtye, joka aloitti uusimman albuminsa pohjustamisen sinkuilla jo reilu vuosi sitten. Tuolloin ilmestynyt Kärsimyskukkia kieltämättä hämmensi americanan ja folkin sekoituksellaan, kylmäävän tarinan pistäessä pohtimaan elämän ja kuoleman ikuista kiertokulkua. Kuluvan vuoden alussa oli vuorossa Iankaikkisesti-sinkku, joka puolestaan paljastui herkäksi pop-balladiksi, jossa kaivattiin rakkautta, läheisyyttä ja kosketusta.

Americana on raikas lisä ja folkkikin toimii, mutta Tammela 33100 on kuitenkin myös rokkibändi, jonka jo tuoreen albumin toinen raita osoittaa. Tällä erää luontevasti eri aikakausissa luoviva yhtye löytää itsensä 60-luvun lopun maisemista. Olisiko asenteikkaampi The Beatles saattanut toimia jonkinlaisena innoittajana? Kenties, mutta tuttuun tapaan tamperelaiset ovat työstäneet tutuilta tuntuvista aineksista jotain paljon enemmän. Je suis mitä tahansa ansaitsee myös pinnat loistavasta otsikostaan.

Muistan vain astuneeni sumuun -albumi onkin jälleen huima sekoitus eri tarinoita ja ilmaisutapoja, joka saa pähkimään moneen kääntyvän kokonaisuuden edessä. Arvioitavaksi saapuneessa CD-levyssä biisit on jaettu kahteen eri puoliskoon, ja vinyylilevynä kiekon sisäinen dynamiikka toimisi kieltämättä paremmin. A-puolen sulkeva Välissämme on seinä huutaa kahden rakastavaisen väliin kasvaneen murtumattoman vallin edessä, kuin Roger Waters konsanaan. Arki on muuttunut limboksi, jossa kertoja ymmärtää olevansa täysin hukassa, ja vailla todellisia mahdollisuuksia. Hiljaisuus päättyy B- puolen avaavaan Kärsimyskukkia tunnelmointiin, josta jo aiemmin tulikin puhuttua. Nämä kaksi täysin erilaista raitaa ovat loistava alku ja loppu, mutta heti peräkkäin kuultuina kokonaisuus ja sen osat kärsivät.

Pink Floydin upean rock-oopperan jäljillä patsastelevat tavallaan myös Suuri rakastaja ja Grand Slam mestari, mutta sekaan on viskattu niin paljon ironiaa, suomalaista angstia ja ajatonta teatteria, että jälleen kerran Tammela 33100 selviää kuivin jaloin. Entäpä sitten kasarisynapoprockin kanssa vehtaaminen? Ei tuota pienintäkään ongelmaa, kun Ei kenenkään maalla johtaa giorgiomorodermaisen kosketinkuvion äärelle.

Tammela 33100 osaa luoda upeita biisejä ja vahvoja hetkiä, mutta sen huima kyky varioida itseään ja tekemisiään on albumin mitassa melkoinen haaste kuulijalle. Olisinkin mieluusti nauttinut pidemmästä sinkkuketjusta ja kenties parista EP-levystä, koska Muistan vain astuneeni sumuun -levyn osaset ovat ainakin tällä hetkellä vielä huomattavasti kokonaisuuttaan suurempia. Aika näyttää kasvaako tämäkin levy loputtomasti korkoa Valoa kohti -pitkäsoiton tavoin, kunhan viikot, kuukaudet ja vuodet virtaavat eteenpäin.