Antti Pouta: Välivuodet

M.dulor

Antti Pouta yllätti iloisesti vajaa vuosi sitten, kun Ylva Harun kanssa duetoitu Sanat ei auta yhtään -sinkku osoitti herran hallitsevan folkahtavan popin kaupallisemmankin laidan. Aiemmin mm. Pariisin Kevät -yhtyeessä kannuksia ansainnut Pouta julkaisi soolodebyyttialbuminsa vuonna 2017 ja nyt on koittanut jatkon aika. Tai itse asiassa toinen pitkäsoitto ilmestyi jo helmikuun alussa, mutta eihän näin perustavanlaatuisten kysymysten äärellä painiskeleva ja pohdiskeleva kiekko mihinkään ikäänny kuukaudessa.

Välivuodet – mitä ne sellaiset ovat ensinnäkään? Hukkaan heitettyjä vuosia, vai vuosia jonkin kahden, selvästi toisistaan erottuvan vaiheen välissä? Ei tarvitse olla raketti-insinööri huomatakseen, että näiden tarinoiden takana on rikkoutuneita unelmia, haaveita, rakkauttakin. Kertoja kokee usein olevansa hukassa, väärässä paikassa ja väärässä ajassa, eikä edes nousukausi tuo helpotusta, kuten ironialla pelaava poprock-raita Missä mä oon kun sä tarviit mua osoittaa. Onni on jatkuvasti kolikon toisella puolella, kulman takana ja taustapeiliin juuri kadonneen mutkan tavoin saavuttamattomissa.

Toisaalta Yöuinnilla katsoo menneeseen ymmärtäen kaiken kulkeneen kuten pitikin, Välivuodet toteaa kaiken vieläkin tylymmin. Tässä sitä ollaan, eikä mikään ole kuten aiemmin, kun läheinen ihminen ei olekaan enää läheinen – ainakaan sillä samalla tavalla.

Välivuodet on levynä rikkonainen, genresaumoistaan repaleinen, eri tyylien kanssa tulitikkuleikkejä harrastava ja eri kiinnostuspisteiden perässä sinkoileva. Yhtäältä folkahtava pop on heleää, toisaalla Pouta rokkaa kireä hymy kasvoillaan, eikä synaisempi lähestymistapakaan ole poissuljettu, kun hajanaista sydäntä parsitaan kasaan. Sillä siitähän tässä on selvästi kyse: oman sydämen purusta, paikkuusta ja kenties jopa vahvistamisesta.

Artistien surut ja murheet ovat aikojen saatossa antaneet meille monia upeita taideteoksia, sekä melkoisen kasan populaarikulttuurin peruspalikoita. Välivuodet on ennemminkin joukko hienoja biisejä sekä joitain helpommin unohdettavia raitoja, kuin mikään ehyt ja loogisesti kasvava albumitaideteos. Se on rikkinäisen ajan päiväkirja ja tunteiden ale-kampanjan loppurysäyksen jälkeinen sotku, kun on aika ottaa harja kaapista ja lakaista loput silput ovesta ulos.