Santeri Seessalo: Totuudellisuus

Kummajaiskustannus

Korona kurittaa kaikkia ja jopa Santeri Seessalo luopui albumi/vuosi tahdistaan, kun 2020 tuli ja meni. Mutta jäi siitä kai jotain käteen taiteen sekatyömiehellekin. Seessalo on ikuistanut 15 uutta kappaletta ja tämä nippu musiikkia yllättää parillakin tavalla, maailma on tosiaan muuttunut.

Olin jo tottunut siihen, että laitettuani Seessalon levyn soittimeen kuvitteellinen mies istuu kitaransa kanssa olohuoneen nurkkaan ja lähtee vain soittelemaan trubaduurimaisia numeroitaan. Niinpä Tervetuloa-raidan avaus pääsi toden teolla yllättämään. Onko Santeri mennyt pajalle hommiin, leimaako hän kellokortin ja rasvaa näppinsä? Ei kai nyt sentään, onhan hän Viihdetaiteilija, kuten itsekin osuvasti tarinoi.

Seessalon tutkaparina on häärinyt useammasta muustakin yhteydestä tuttu Ville Suopajärvi, herran vastatessa tuotannosta, miksauksesta, äänityksestä ja sovituksista. Tämä symbioosi selittänee myös kansikuvan, koska Suopajärvi on muiden duuniensa ohella soittanut seuraavia soittimia: lelurummut, bongorummut, ukulele, huuliharppu, sähkökitara, akustinen kitara, basso, koskettimet, rytmikapulat, rytmimunat, marakassit, taputukset ja lehmänkello. Näiden lisäksi herra myös hoitaa taustalaulut yhdessä Laura Ahvosen kanssa ja vastaa erikoisefekteistä, mitä ne sitten enää ovatkaan. Varmaan noita syntetisaattorimaisia huminoita ja kenttä-äänityksiä.

Miksi vaivauduin luettelemaan kaikki nuo soittimet? Koska haluan alleviivata sitä siirtymää, jonka mies & kitara on kokenut. Tietysti näitä biisejä voi soittaa ongelmitta kuppilan nurkassa, mutta studiossa, tai missä kiekko sitten ikinä onkaan äänitetty, on nähty vaivaa taustojen rakentamisessa. Näin albumillinen simppeleitä kipaleita onkin jotain hieman muuta, mikä saa myös kuuntelemaan lyriikoita kenties tarkemmin, kun yrittää keksiä kulloistenkin sanat-soittimet linkkien eri tasoja.

Kuten tästä kaikesta jo käy ilmi, salaatti on annoksen ympärillä kohdillaan, vaan kuinka on itse pihvin laita? Turhaa tuskaa bluesrokkailee seessalomaisen kepeästi ja Oma sukellusvene pulahtaa jälkijacquescousteaumaisiin haaveisiin. Vai onko tässä nyt kyse Steve Zissousta? Ironian ja naiiviuden rajat ovat näissä vesissä sangen vaikeita havaita, mutta taustan pienet painotukset saavat fiiliksen tuntumaan siltä kuin oltaisiin tosiaan veden alla.

Ajat, paikat ja henkilöt vilisevät tuttuun tapaan. Prahan veriset panssarit tulittavat myös kovilla, vaikka muoto on heleä, jopa herkkä. Entäpä sitten Mulla on traumoja? Suoruus, rehellisyys ja käden ojennus ovat aina paikallaan, joten tästä vain nauttimaan musiikkiterapiaa, josta voi ihan oikeasti olla apua.

Totuudellisuus on aiempiin Seessalon albumeihin verrattuna värikäs, mikä sekään ei ole ihan vähän sanottu. Kokonaisuus pysyy mielestäni kuitenkin ongelmitta kasassa ja eri biisien kavalkadi koskee sielun eri puolia.