Tyrantti: Orjaplaneetta

Playground Music

Suomalaista hevimetallia, suomalaisilla sanoituksilla ja suomalaisella sisulla. Tämän lisäksi mukana on noin 150 prosenttia Judas Priestin röyhkeyttä, Twisted Sisterin camp-arvoa ja Manowarin pullistelua. Viskataan pinon päälle vielä Kissin kimallus ja Iron Maidenin vahvat kitaramelodiat, niin päässä taatusti visertää. Tämä kaava ei vain voi toimia armon vuonna 2021 – vai voiko sittenkin?

Tyrantti on saapunut toisen pitkäsoittonsa virstanpylväälle ja samalla vitsi, jos sellaista koskaan olikaan, on muuttunut totisemmaksi väännöksi. Laulaja-basisti Nahka-Sami saattaa vetää roolia hymyssä suin, mutta eteenpäin hymy ei näy, vaan herra kirkuu, tunnelmoi, fraseeraa ja revittelee kuten pitääkin. Näin arvioijasetä joutuu hankalaan tilanteeseen, ja albumi pitää vain ottaa vastaan sellaisena kuin se on: 80-luvun hevimetallin kultakauden myöhäisenä ilmentymänä, kunnianosoituksena em. suuruuksille ja täysin omana teoksenaan.

Nostalgia on tietysti vähintäänkin kaksiteräinen miekka, ja terävä sellainen, mutta Rob Halfordin viiltävällä kirkumishuudolla varustettu Feeniks on ensiluokkainen metallikärki. Älä anna koskaan periksi, nouse aina ylemmäs! Kyllähän voimaannuttaville siivuille tilausta on, etenkin näinä aikoina. Sinkkuisku Veritiikeri on vähintäänkin yhtä härski heilautus tutulla kahden käden miekalla ja mahtihardrockballadi Tulella merkitty taitaa myös saavuttaa selätysvoiton.

Sen sijaan kiekon sulkeva Orjaplaneetta ei täytä läheskään plus 11 minuutin kokoista laivaansa. Liekö tarkoitus ollut oman Bridge of Deathin luominen, mutta tämä silta ei kyllä kanna edes Vantaa-joen ylitse. Samoin hämmennystä aiheuttaa sinkuksikin valittu Toinen maailma, joka toki vie eteenpäin konseptialbumin tarinaa, mutta askelkorkeus jää vaatimattomaksi. Samalla esiin nousee Tyrantin ainoa kompastuskivi: kun kaikki on jo tehty aiemmin, pitäisi joka saralla saavuttaa jatkuvasti täysimittainen onnistuminen. Eikä kukaan tee jatkuvasti 100 prosentin tulosta, on sitten kuinka hirmuinen koti-Halford tahansa.

Tyrantti osaa kuitenkin asiansa ja Orjaplaneetta ruksaa kaikki oleelliset boksit, kun pohditaan klassisen hevimetallin muotoja, rajoja ja ns. pakollisia kuvioita. Metallifanaatikot tulevatkin rakastamaan kiekkoa täsmälleen samoista syistä, kuin miksi jotkut tulevat inhoamaan sitä. On musiikin tyylistä sitten mitä mieltä tahansa, niin ehdoton fakta on kuitenkin se, että biisijoukossa on muutama täydellisyyttä hipova namupala.