Lammassaari/Janka-Murros: Marras

Huginn Records

Lammassaari/Janka-Murros -duo julkaisi debyyttialbuminsa jo taannoin päättyneen vuoden marraskuussa. Tarkemmin sanottuna perjantaina 13. päivä, kuinkas muutenkaan. Keke Lammassaari ja Antti Janka-Murros ovat jakaneet osapuilleen täysin akustisen esikoislevynsä kahteen puoliskoon tai osaan, joita voi ajatella vaikkapa albumin eri puolina. Tyylilajina on kansanmusiikista innoittunut tumma soitto, toisinaan suorastaan synkkä folk, jossa valon pilkahdukset ovat kovin, kovin harvassa. Runsaasti painoarvoa saavat myös sanat, joissa omia tekstejä on rikastettu kansanperinteellä sekä joillakin kuuluisien suomalaisten runoilijoiden riveillä.

Ensimmäinen puolisko on nimeltään Osa 1: Marras ja se on edelleen jaettu itse asiassa kahteen osaan, kenties mahdollista vinyylijulkaisua varten. Niin tai näin, kappaleet ovat tummia, niiden väleissä kuullaan toisinaan lausuntaa ja jokainen tarina sijoittuu ymmärtääkseni menneisiin aikoihin. Sävellykset ovat joko vanhoja traditionaaleja, tai muuten vain tunnettuja, mutta lainalangoista on kudottu kylmäävän vahva kokonaisuus.

Amerikan matkalla turman tielle päätyvä Herra Petteri ja muutostyön kokenut Suojelusenkeli ovat kenties helpoimmin pureskeltavia numeroita, mutta en voi kylliksi korostaa duon persoonallista otetta, joka määrittelee koko levyä kokonaisuutena. Akustinen kitara ja laulu saavat usein riittää päälinjojen luojiksi, vaikka taustalla kuullaan vaihtelevasti muutakin. Avain on kuitenkin ilmava ahdistavuus ja vimmainen tunne, joka voi kummuta vaikka hiljaisuuden rajoilta – kuulija huomaa valpastuneensa kuin huomaamatta, näkymättömien voimien ollessa liikkeellä.

Enemmän soittimia ja vapaampia tyylejä tarjoaa puolestaan albumin toinen puolisko: Osa 2: Routa. Hänelle pellot soivat tuo jopa jazzahtavaa svengiä kaikesta turhasta riisuttuun musiikin tupaan. Eikä pikkusormi lähde sojottamaan hiukkaakaan ylöspäin, sillä nämä tuvat ovat vailla valtaa ja loistoa. Kulkurin iltatähti on taatusti tuntoja synnyttävä ankkuri, mutta kohdistaisin huomion silti hieman toisenlaisiin raitoihin.

Punajuova on runona mielenkiintoinen valinta, sillä Uuno Kailaan teksti, joka toimi myös nimenä hänen kuolemansa jälkeen ilmestyneelle kokoelmalle, saa nyt itselleen mitä sopivimmat seinänaapurit. Murhaballadi Werinen tyttö on muinainen sävellys, jonka murhe kumpuaa toivottomista paikoista, syntisistä sieluista, jotka kärvistelevät lopun raivoisassa tulkinnassa kuin liekkien suussa konsanaan. Elegia on tietysti Eino Leinon teksti, johon Taisto Wesslin osasi luoda upean sävellyksen. Moitteeton on myös tulkinta, joka saa kuuden minuutin mittaisen matkan sujahtamaan kerran toisensa jälkeen kuin lumouksessa.

Joidenkin mielestä saattaa olla klisheistä nostaa folkin äärellä esiin em. runoilijoiden teoksia, mutta Lammassaari/Janka-Murros -duo ei missään vaiheessa vain toista jo aiemmin kuultua jukeboksin tavoin. Ei, ei, ei – Marras on eräänlainen näytös, kuvasarja murheiden maasta ja kollaasiteos murheisista mielistä, murtuneista unelmista ja verisistä teoista, jotka kostetaan useampaan polveen.