Shame: Drunk Tank Pink

Dead Oceans

Siitä on melkein päivälleen kolme vuotta, kun Lontoosta kotoisin oleva Shame iski postpunkahtavalla katurockillaan allekirjoittanutta täysillä pataan. Maailma on tuon jälkeen jatkanut tietysti radallaan muuttuen ja muuttaen, joten liekö tuo ihme, kun vuoden 2021 Shame kuulostaa kovasti tutulle – ja erilaiselle.

Potin räjäyttänyt esikoisalbumi Songs of Praise osoittautui niin kovaksi menestykseksi, että se koetteli koko ryhmän kestokykyä. Nokkamies Charlie Steen bailasi itsensä miltei psykoosiin ja kitaristi Sean Coyle-Smith kyllästyi siinä määrin soittimeensa, että silkka ajatuskin kitaransoitosta oli kuuleman mukaan vastenmielinen. Menestys antaa ja menestys ottaa.

Coyle-Smith ryhtyi kuitenkin hiljalleen tekemään soundikokeiluja omassa kämpässään ja samalla koko miehen tapa säveltää, sovittaa ja soittaa muuntuivat. Jotain kertonee yksistään se, että parissakin kohdin tuore albumi kuulostaa ennemminkin Talking Headsille kuin sille Shamelle, jonka kolmen vuoden takaa muistan. Eikä siinä mitään, sillä New Yorkin uuden aallon messiaat olivat muuttamassa kokonaista vuosikymmentä rockin saralla.

March Dayn venkoilevassa soundiruuvittelussa onkin magiaa, jonka luulin jo kuolleen tyystin. Monikerroksellisuus on mosaiikkimaista – ja silti samaan aikaan suoraviivaisen energistä, eikä soundipuolella yksikään idea ole liian mahdoton. Shame ei hinkkaa soittimiaan, saati sitten silitä kovinkaan usein myötäkarvaan, mutta kuitenkin biisit vievät kuulijaa kuin pässiä narusta. Suunta saattaa tosin vaihtua hyvinkin yllättäen, joten anturit on hyvä pitää herkkinä. Hieman samoilla new wave -kulmilla svengailee sinkkuraita Nigel Hitler, jonka raikas kitarasoundi on yksistään kokemisen arvoinen, rytmipuolesta puhumattakaan.

Shame palasi uudistuneena, erilaisena ja ajattomampana. Muutokset olivat jopa sen verran massiivisia, että ’uuteen’ ryhmään tottuminen otti aikansa. Albumilla saattaa olla liikaa päitä ja sen eheys on lähinnä suuntaviivoista löytyvää, mutta silti karmit ovat riittävän leveät. Näillä raidoilla 80-luvun uusi aalto iskee 20-luvun postpunkin rantaan, joka ei ole lainkaan niin synkkä ja lohduton, kuin vielä pari vuotta sitten.